Ihmettely on synnyttänyt mestariteoksia – ”Elämme kilpailun maailmassa, jossa vain voittajat huomioidaan”

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Anni Ylävaara aloitti kirjallisen tuotantonsa 25-vuotiaana ja esiintymisen vasta kypsässä iässä, 52-vuotiaana. Jo parikymppisenä hän päätti käyttää pseudonyymia Rosa Liksom ja karttaa viimeiseen asti julkisuutta.

– En olisi kyennyt taiteelliseen tuotantooni, jos olisin valinnut toisen tien, sillä julkisuus on armotonta. Kun Hytti nro 6 palkittiin Finlandia-palkinnolla, astuin julkisuuteen laajentamaan kirjailijakuvaani. Ja tässä sitä ollaan Väylän tiimoilta ja Hytti nro 6 -romaanin pohjalta tehdyn elokuvan palkitsemisien huumassa.

Liksom on motivoitunut esiintymään ja kokee julkisuuden tärkeäksi. Hän ottaa vahvasti yhteiskunnallisesti kantaa motiivinaan saada ihmiset ajattelemaan ja kenties muuttamaankin ajatteluaan.

Liksomin kehkeytyminen kirjailijaksi on monien asioiden summa.

– Olen lapsesta saakka ollut aivan kauhea ihmettelijä, ihmettelen edelleenkin ja olen kiinnostunut aivan kaikesta. Antropologian, psykologian ja sosiaalipsykologian opintojeni ja lukeneisuuteni myötä oletin tuntevani ihmislajia ja löytäväni vastauksia, miksi me ihmiset olemme ja toimimme tavallamme. Vastauksia löytyy miljoonittain, mutta aina vaan ihmiset yllättävät teoillaan ja ajattelullaan. Ihmettelystä kirjani ovat syntyneet.

Ja samassa ilmoille kajahtaa hänen kuuluisa naurunsa niin, että Kaapelitehtaan työhuoneen tuhannet esineet, maatuskanuket ja muut ovat tippua telineiltään.

Liksomin toiveikkain teos

Liksomin uutuusromaani Väylä on valoisa ja lohdullinen romaani rankasta aiheestaan huolimatta. Meänkielellä kirjoitettu romaani pureutuu ajankohtaisesti sodan jaloista pakenevien siviilien kohtaloon vuosina 1944 ja 1945. Kirjan vahva tendenssi on myös pasifismi.

Väylä kuvaa vain kolmetoistavuotiasta, herkkää ja viisaasta sotapakolaistyttöä ja monia muita, jotka kuljettavat heille tärkeää karjaa Väyläksi nimetyn Tornion joen yli ja edelleen vaivalloisesti kuljettavaa taivalta pitkin Ruotsiin Lapin sodan loppuvaiheessa.

Perehtyessään alan tutkimuksiin Liksom yllättyi Ruotsiin joutuneiden pakolaisten määrästä. Kiireessä kyhätyille pakolaisleireille rämpi Lapista lähes 60 000 ihmistä ja reilut 20 000 lehmää.

Yksi Väylän motiiveista oli tuoda esiin Suomen historian pakolaiset osana nykyistä, vastenmielistä pakolaiskeskustelua.

– Pitää muistaa nämä vähälle huomiolle jääneet Ruotsin pakolaisleirit, joilla suomalaiset elivät piikkilanka-aitojen takana paikoitellen puutteellisissa oloissa vain vähän aikaa sitten. Lapsia ja vanhuksia kuoli kylmään ja tauteihin. Halusin kirjani tarinalla kuvata pakolaisuutta ja osattomuutta.

Pakolaisvirtaa Euroopassa on 1930–40 luvuilla riittänyt, tämä ei ole vain aikamme ongelma. Lähitulevaisuudessa suurimmat pakolaisvirrat syntyvät ilmastopakolaisista sotapakolaisten lisäksi.

Väylän päähenkilö on ikäisekseen kypsä ja älykäs tyttö, syvätunteinen lapsi, jonka lapsuuden loppu on traaginen. Uskonnollisessa yhteisössä varttunut lapsi pohtii monia asioita, uskontoa ja maailmankaikkeutta ja ihmisyyttä.

Tytöllä on myös taito vaipua omiin fantasiamaailmoihin. Hän näkee näkyjä ja palaa lapsuuden hyviin muistoihin selviytyäkseen epäinhimillisestä vaelluksesta ja kohtelusta. ”Vaelsin tyhjänä kuin sakea pimeys. Ajattelin, että pimeässä on aina vähän valoa”, hän toteaa.

– Tämä on metafora sille, että elämän synkeimmissäkin hetkissä häivähtää aina valoa. Nuori tyttö omaa hyvän itsetunnon ja tietää selviävänsä koettelemuksista luottaen siihen, että kaikki lopulta menee parhain päin. Tyttöhän on kaikkine ominaisuuksineen aivan mahtava tyyppi.

Kirjaa lukiessa väkisinkin miettii, kuinka paljon tyttö kuvaa kirjailijaa itseään.

– Kaikissa kirjani henkilöissä kuvaan jollain tasolla itseänikin, koska kirjoitan itseni kautta omien kokemusteni pohjalta.

Yksi kirjan tärkeimmistä viesteistä on eläinten ja ihmisten tasavertaisuuden kuvaaminen ja sen ymmärtämättömyys meidän aikanamme. Tyttökin haluaisi olla lehmä. Tunteen tasolla hän ymmärtää ihmisen olevan yksi eläinlaji ja sen, että kaikilla meillä on samat tarpeet.

– Rohkean Elokapinan tapaista uskallusta puuttuu. Tärkein aikamme ongelma on ekologinen kriisi. Kaiken toiminnan pitäisi tavalla tai toisella liittyä ekologisten asioiden esiin nostamiseen. 30 vuotta jatkuneessa liberaalikapitalismissa kaikki mitataan taloudellisen hyödyn mittareilla. Tämä on kaikki muut inhimilliset arvot alleen peittävää barbariaa, joka määrittää koko maailman poliittisia päämääriä ja päätöksiä. Kenties Pohjois-Koreaa lukuun ottamatta.

Kulutuskarkuri ja metsien suojelija

Liksom on tuotannossaan ja julkisuudessa pureutunut luontoon riiston ja hyväksikäytön kohteena. Väylää voikin lukea kaunokirjallisena pamflettina luonnon ja ihmisluonnon puolesta. Yksi tärkeimmistä henkilöistä Liksomille oli jo nuoruudessa toisinajattelija ja ympäristöfilosofi Pentti Linkola. Myöhemmin syntyi keskustelusuhde, vaikka ei kaikista asioista samaa mieltä oltukaan.

– Meitä yhdisti rakkaus suomalaisiin metsiin. Olen kotoisin suurten metsien ympäröimästä pohjoissuomalaisesta järvikylästä. Enää niistä metsistä on jäljellä muisto vain. Suomessa kaadetaan enemmän metsiä kuin koskaan aikaisemmin. Tämä on järkyttävää! Olemme vakavan ekologisen kriisin keskellä, mutta siitä ei piitata, että metsät ovat tärkeimmät elämää ylläpitävät elementit.

– Puhuimme Linkolan kanssa puhelimessa viimeisen kerran vain muutamaa päivää ennen hänen kuolemaansa. Kerroin lukeneeni puiden viestittelevän toisilleen vaikkapa silloin, kun ne kuulevat moottorisahan pärinän. Ja siitä, että puut kertovat siemenistään versoville taimille, missä on vettä. Kuullessaan kaiken tämän hän oli järkyttynyt, sillä puut olivat Linkolalle kaikki kaikessa.

Tarjolla olisi vaikka kuinka paljon ekologisia työpaikkoja metsien tuhoamisen sijaan, jos satsattaisiin enemmän kestävään kehitykseen.

Erityisen masentavana Rosa Liksom pitää metsien tuhoamista avohakkuilla. Jälki on hirvittävää. Metsien hakkuiden ja metsäteollisuuden puolustamista työpaikkojen saamisella Liksom pitää lyhytnäköisenä. Hän muistuttaa, että metsiä voidaan käyttää hyödyksi ilman ekokatastrofiin johtavia avohakkuitakin.

– Tarjolla olisi vaikka kuinka paljon ekologisia työpaikkoja metsien tuhoamisen sijaan, jos satsattaisiin enemmän kestävään kehitykseen. Metsien tuhoamisen ja soiden ojittamisien myötä tuhoutuvat myös järvet. Näin on käynyt kotikylässänikin. Tästä lyhytnäköisyydestä, siitä miten kaikki tämä oli mahdollista, tullaan tulevaisuudessa syyttämään meitä ankarasti.

Lyhytnäköistä Liksomin mielestä on myös teollisen lihantuotannon salliminen.

– On kysyttävä ketkä tästä kaikesta hyötyvät. Eivät ainakaan lihantuottajat ja sellutehtaiden työntekijät vaan osakkeiden omistajat. Elämme kilpailun maailmassa, jossa vain voittajat huomioidaan. Kukaan ei tunne sympatiaa häviäjiä kohtaan.

Mutta, ei Liksom nykymenon kurimuksessa toivottomuutta tunne, sillä hän on ottanut elämäntehtäväkseen puhua ja kirjoittaa näistäkin epäkohdista ja elää niin kuin puhuu. Lihaan hän ei kajoa ja on suojelumetsien omistaja. Aina kun varat vööräävät hän ostaa lisää metsää suojeltaviksi. Hän sanoo olevansa myös mahdollisimman vähän kuluttava kulutuskarkuri.

Pyhän kokemus

Liksom tuntee hyvin hänelle tärkeän Venäjän.

– Olen opiskellut Moskovassa marxilaista filosofiaa ja kansantaloustiedettä ja matkustellut koko elämäni ajan niin Neuvostoliitossa kuin Venäjälläkin. Venäläinen tapa elää ja ajatella ja yhteisöllisyys kiehtovat. Venäjä on minulle kirjailijana valtava inspiraation lähde. Olen kirjoittanut neljä kirjaani sieltä.

Venäläisessä kulttuurissa on myös piirre, jonka olemme menettäneet, pyhän kokemus.

– Tämä ei liity uskontoon vaan laajemmin koko kulttuurin ytimeen Venäjällä. Siihen, mitä se tuo ihmisten arkeen ja olemassaolon kysymyksiin. Pyhän kokemus tekee venäläisistä ja heidän kulttuuristaan vahvaa. Valitettavasti hekin ovat osittain kadottaneet suhteensa luontoon. Täällä ja nykyään Venäjälläkin kaikki perustuu tuottavuuden kasvuun, mutta kukaan ei kysy, minkä vuoksi. Myös yhteisöllisyys on kadonnut, sen vuoksi me olemme heikkoja.