Milka Hakkaraisen toinen dekkari lähtee odotuksia nostattavasti käyntiin. Tukholmalaispoliisi Jani Perannolle tuli ero puolisostaan, kun hän löysi suomalaisen identiteettinsä ja alkoi käyttää i-kirjaintakin etunimessään. Paras ystävä Jukka auttaa Jania muutossa uuteen kotiin, mutta ei jouda jäämään juhlimaan, koska hänellä on vielä menoja. Seuraavana päivänä Jani näkee Jukan menevän paketin kanssa ravintolaan, jossa räjähtää.
Oliko se terroriteko vai rikollisliigojen välienselvittelyä? Niin tai näin, turvallisuuspoliisi Säpo pitää Janiakin epäilyttävänä. Eikä aikaakaan, kun Jani Perannon uudessa asunnossa syttyy tulipalo ja hän palaa vanhaan kotiinsa Skutskäriin Stora Enson tehtaan varjossa.
Tästä voisi syntyä vaikka mitä, mutta Hakkaraisen käsittelyssä kunnon rikostarina jää vajaaksi. Jani Peranto haahuilee masennuksen syövereissä ja kippaa viinaa niin, että Hakkarainen tulee enemmän vahvistaneeksi kuin purkaneeksi suomalaismyyttejä.
Teoksen toinen päähenkilö, true crime -kirjailija Rosa Riemunen tuo teokseen elementin, jota kutsutaan cozy crimeksi, suomeksi kotoisaksi tai pehmodekkariksi. Janin ja Rosan välillä kipinöi, mutta samalla he tuntevat vetoa toisiaan kohtaan. Romanssia pukkaa tulevissa osissa, vaikka Rosa on omalla tahollaan sidottu islantilaissyntyiseen Hallmariin?
Sinänsä on miellyttävää, ettei tarina ole niin täyteen ahdettu rikostutkintaa kuin kovat dekkarit. Paljon tilaa saavat Janin ja Rosan henkilöt. Teoksen parasta antia on Ruotsissa kymmenen vuotta asuneen Milka Hakkaraisen kuvailu ja pohdinta ruotsinsuomalaisuudesta ja kahden kulttuurin välissä elävän identiteetistä tai identiteetittömyydestä.
Rikoskirjana Maa kauhein isien on toivottoman heppoinen. Gävlen suomalaismafia ja sitä johtava Marsalkka kaksospoikineen enemmän huvittavat kuin jännittävät, vaikka teosta ei ilmeisesti ole huumoriksi tarkoitettukaan. Tietty kotikutoisuus antaa leimansa kirjalle. Lukemista kuitenkin auttaa Hakkaraisen tavattoman sujuva ja kevyesti rullaava kirjoitustyyli.
Milka Hakkaraisen ensimmäinen dekkari Ei verta rantaa rakkaampaa palkittiin viime vuoden parhaana esikoisena. Johtolanka-raadin valintaa täytyy kyllä ihmetellä, jos se oli samaa tasoa kuin tämä toinen. Viime vuonna ilmestyi läjäpäin jäätävän hyviä kotimaisia esikoisia, joista moni muu olisi ansainnut kunniamaininnan ja jopa vuoden parhaan dekkarin Johtolangan paremmin.
Milka Hakkarainen: Maa kauhein isien. 350 sivua, Myllylahti.
lehti 