Kulunut viikko ei ole ollut mikään iloisten uutisten viikko. Ilmastotutkijat muistuttivat jälleen, että ilmastokatastrofin vuoksi ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla. Sanovat pelkäävänsä ilmastoromahdusta. Tuomiopäivän ennustukseltahan tuo kuulostaa, mutta vaikea on kauniimmaksikaan paketoida.
Huippututkijat tutkimuksesta, raportista ja vuodesta toiseen sanovat aivan suoraan, että nykymenolla ihmiskunta vaarantaa itsensäkin. Juuri mitään ei ole vielä tehty. Päästöt ovat sen kuin kasvaneet ja hiilinielut vähentyneet. Parhaalla mahdollisella tiedolla tärkeimmästä mahdollisesta asiasta – kai eksistentiaalinen uhka on sellaiseksi katsottava – on ollut kovin vähän vaikutusta mihinkään.
Etenkin kysymystä talouskasvusta kierrellään suorastaan vastuuttomasti.
Ilmastokysymykset on yhä eristetty omaksi saarekkeekseen, erilleen etenkin talouden kysymyksistä. Ikään kuin rinnakkaisiksi todellisuuksiksi, vaikka todellisuuksia ja elinkelvollisia planeettoja on vain yksi. Tämä kollektiivinen itsepetos saattaa olla yksi suurimpia esteitä ekologisesti kestävän yhteiskunnan rakentamiselle.
Etenkin kysymystä talouskasvusta kierrellään suorastaan vastuuttomasti. Tosin yksi ammattiryhmä ei enää kiertele: tutkijat ovat käyneet ammattikunnalleen epätyypillisen suorasanaisiksi. Niin tässä tuoreimmassakin raportissa.
”Maailmassa, jossa on rajalliset resurssit, rajaton kasvu on vaarallinen illuusio.”
Tätä en sanonut minä, mikään summahippi tai Hentun Liisa. Tämä on kansainvälisten huippututkijoiden harvinaisen yksiselitteinen viesti koko maailmalle. Heidän mukaansa ihmiskunnan olisi monien muiden toimien ohella syytä siirtyä kasvunjälkeiseen talouteen, jos se mielii selvitä ilmastokatastrofista.
Samaan aikaan kaikki politiikka perustuu yhä talouskasvulle. Tarkkaan ottaen ajatukselle, että absoluuttinen irtikytkentä olisi mahdollista. Että talous voisi kasvaa, vaikka luonnonvarojen kulutus vähenisi. Ikävä kyllä sellaisesta ei ole minkäänlaisia todisteita.
Kaikki nykyiset instituutiot ovat rakentuneet jakamaan kasvun hedelmiä.
Suhteellista ja alueellista irtikytkentää on tapahtunut, mutta varsinkin ulkoisvaikutukset (kuten kehittyviin maihin ulkoistetut päästöt) huomioiden ei ole syytä olettaa, että talous voisi kasvaa irrallaan luonnonvarojen kulutuksesta. Ei edes eikä varsinkaan Suomessa.
Silti kaikki tämänhetkinen politiikka perustuu oletukselle, että näin voisi käydä – siis toiveajattelulle. Myös ajatus ”vihreästä kasvusta”.
Uusia teknologioita ja innovaatioita tarvitaan, mutta huikeinkaan kuviteltavissa oleva materiaalitehokkuus ei yksin riitä, jos ja kun lisääntynyt tehokkuus ulosmittautuu suurempana kulutuksena. Ei ole olemassa myöskään täysin puhdasta ja ongelmatonta energiantuotannon tapaa.
Kieltämättä tarvittava muutos on niin valtava, että on vaikea nähdä, miten se voisi tapahtua. Kuten tulevaisuuden tutkija Riina Bhatia kirjoittaa, kestävyyssiirtymä ei voi olla pelkästään teknistaloudellinen. Kaikki nykyiset instituutiot ovat rakentuneet jakamaan kasvun hedelmiä ja kamppailemaan niistä.
Koska en ole taloustieteilijä, en osaa kuvailla, miten moderni yhteiskunta tarkalleen pyörisi ilman talouskasvua, miten kasvunjälkeinen yhteiskunta toimisi. Mutta sen tiedän, että sellaista kannattaisi suunnitella, koska kasvun rajat tulevat vastaan joka tapauksessa, halusimme tai emme.
Ja sillä, kuka kykenee vastaamaan uskottavasti tähän kysymykseen, on taskussaan ihmiskunnan tulevaisuuden avaimet.
lehti 