Pääministeri Petteri Orpon (kok) hallituksen talouspolitiikka on epäonnistunutta jopa hallituksen itse itselleen asettamien tavoitteiden valossa. Asiaa valottaa Uuden talousajattelun keskuksen (UTAK) viime viikolla julkaistu Onko lääke vaarallisempi kuin tauti -raportti.
Raportti ei ole pelkästään tylyä arvostelua hallituksen politiikalle, vaan se on samalla suora haaste markkinauskoisen oikeiston koko talousideologialle.
UTAKin raportin keskeinen havainto on, että niin kutsutut sopeutustoimet – käytännössä julkisten menojen leikkaukset – eivät vahvista julkista taloutta, vaan heikentävät sitä. Toisin kuin hallitus väittää, leikkauslinja ei hillitse valtion velkaantumista, vaan pahentaa sitä. Talouskasvu hyytyy, työttömyys lisääntyy, kysyntä laskee – ja lopputuloksena julkisen talouden tila huononee entisestään.
Syntyy itseään ruokkiva noidankehä: kun talous sakkaa, valtion verotulot kutistuvat ja velkaantuminen kiihtyy. Tämä taas tarjoaa hallitukselle uuden syyn leikata lisää, mikä edelleen jarruttaa kasvua. Ajatus tuntuu olevan, että kunhan kansantaloutta kuritetaan vielä hieman lisää, niin ehkä se siitä piristyy.
Leikkauslinjan ei enää tarvitse nojata faktoihin tai laskelmiin.
Sama meno maistuu hallitukselle myös työmarkkinapolitiikassa. Työntekijöiden neuvotteluvoimaa murennetaan, työehtoja heikennetään ja työn hintaa yritetään painaa alas. Tarkoitus on tehdä tuotannosta halvempaa. Mutta tällainen halpuuttamisen tie on riskialtis. Donald Trumpin presidenttikaudella nähdään, mitä seuraa, kun Yhdysvallat reagoi edullisiin tuontituotteisiin tulleilla ja kauppasodilla. Kannattaisiko sen sijaan panostaa työn tuottavuuden ja työelämän laadun parantamiseen?
Brittilaivaston vanha, ironinen sanonta ”ruoskinnat jatkuvat, kunnes mieliala paranee” kiteyttää hyvin nykyisen talouspolitiikan absurdiuden. Leikkauslinjan ei enää tarvitse nojata faktoihin tai laskelmiin – se perustuu puhtaaseen uskoon. Jos vain leikataan riittävästi, talous kyllä kääntyy nousuun. Søren Kierkegaard olisi ylpeä tästä uskonloikasta!
Tilanne muistuttaa Neuvostoliittoa Leonid Brežnevin pysähtyneisyyden kaudella. Jo 1970-luvulla oli ilmeistä, että reaalisosialismi oli epäonnistunut ja kansalaisten elintaso heikko. Silti puoluejohto ei kyennyt tunnustamaan ideologiansa ongelmia. Jos jonkin myönnettiin olevan vialla, oli syykin selvillä: harjoitettu politiikka ei ollut vielä tarpeeksi sosialistista.
Sama logiikka näkyy nyt suomalaisessa oikeistossa. Jos leikkauspolitiikka ei tuota toivottuja tuloksia, johtopäätös on, että sitä ei ole vielä toteutettu riittävän puhtaasti.
Neuvostokommunistien ideologinen sokeus johti lopulta Neuvostoliiton hajoamiseen. Seurauksena oli sekasorto ja valtava määrä inhimillistä kärsimystä, ja lopulta Vladimir Putinin nousu Venäjän diktaattoriksi. Toivottavasti meillä herätään ajoissa, ennen kuin sama kohtalo uhkaa Suomea ja Eurooppaa.
Kirjoittaja on KU:n politiikan toimittaja.
uutiskirje 
