Kun menin kihloihin Ramazanin kanssa, tunsin että olemme liian erilaisia, emmekä voi elää yhdessä. Hän on afganistanilainen mies, joka aina sanoo ”koska olen mies, voin tehdä, mitä haluan, mutta nainen ei voi tehdä kaikkea, mitä hän haluaa”.
Ajattelin kuitenkin, että kun aika kuluu, me opimme ymmärtämään toisiamme ja meillä voi kaikesta huolimatta olla hyvä elämä yhdessä.
Nyt ymmärrän, ettemme voi muuttaa todellisuutta huijaamalla itseämme kuten minä tein. Kun katson ikkunasta ulos, minut valtaa suuri turhuuden tunne, olen ontto ja hyödytön. Olen kyllästynyt olemaan työtön ja vailla päämäärää. Ajattelen mielessäni, mitä mahtaa tapahtua muiden ikkunoiden takana, kärsivätkö ihmiset kuten minä vai onko heillä parempi elämä?
On parempi erota nyt kuin tulevaisuudessa, kun lapsia olisi enemmän.
Rukoilen Jumalaa, että edes yhden tunnin elämässäni saisin auttaa jotakuta jollakin tavalla, niin että tämän ihmisen huulilla karehtisi hymy ja hän olisi onnellinen vaikka vain minuutin! Musta tai valkoinen, muslimi tai vääräuskoinen – sillä ei ole minulle merkitystä.
Oli aika, jolloin rakastin Kabulia, mutta ehkä ihmiset muuttuvat olosuhteiden muuttuessa, ja siksi minäkään en enää rakasta tätä sodan murjomaa maailmankolkkaa. Nykyisin ajattelen, että Kabul on yhtä kaaosta; se on kaupunki, jossa poljetaan summamutikassa kaikkien oikeuksia.
Ihmisten uskomusten ja kulttuuriimme kuuluvien huonojen tapojen vuoksi en uskaltanut purkaa kihlaustamme, vaikka ymmärsin, ettei Ramazan ollut oikea mies minulle. Ja mitä tekevät nyt nuo ihmiset, joiden ennakkoluulojen ja pahantahtoisuuden vuoksi päätin jatkaa valitsemallani tiellä ja mennä naimisiin? Kuka näkee ahdinkoni? Kuka on valmis auttamaan minua? Kuka?
Ei kukaan auta. He vain puhuvat ja puhuvat aivan kuin ennenkin – valmiina tuomitsemaan, valmiina paheksumaan.
Olen yksin. Yritin niin kovasti, että avioliittoni olisi ollut hyvä, mutta nyt en pysty enää jatkamaan. Minun avioliittoni oli väärä valinta alun alkaen, eikä ole oikein pakottaa itseään jatkamaan elämistä valheessa.
Koko avioliittoni aikana en ole tuntenut rauhaa, minulla on aina ollut stressiä ja negatiivisia ajatuksia ja nyt ymmärrän, että olin kadottanut itseni. Olin hukannut itseni elämäni kaaokseen, mutta lopulta ymmärsin tilanteeni ja löysin itseni.
Haluan olla itsenäinen ja elää myös itseäni varten. Enää en halua tulla petetyksi, enää en luota kehenkään. Nyt haluan hiukan työstää tätä juuri herännyttä Marziaa.
Kaiken rakkauteni ja toiveitteni kohde on tyttäreni. Ei ole helppoa olla äiti, äitinä oleminen on kauheaa, se on aivan hirvittävää. Epätoivoni hetkellä ajattelen, ettei minusta ikinä olisi pitänyt tulla äitiä.
Rakastan tytärtäni niin paljon; pelkään, että tyttäreni vuoksi kieltäydyn näkemästä totuutta enkä sittenkään pysty toteuttamaan päätöstäni lopettaa valhe ja erota aviomiehestäni.
Tyttäreni vuoksi olen sietänyt kaiken: työttömyyden, turvattomuuden ja jopa hänen isänsä käytöksen ja kaikki ihmiset, jotka kuvittelevat tietävänsä mikä on oikein ja mikä on väärin. Jos häntä ei olisi, en olisi jäänyt avioliittooni näinkään pitkäksi aikaa, eikä minun tarvitsisi kantaa tätä painoa ja tuskaa sydämessäni.
Entä kun eroan? Jos eroan, joudun luopumaan tyttärestäni, sillä tässä kulttuurissa hän kuuluu isänsä perheeseen. Menetänkö hänet kokonaan? Rakastan Nargisia hyvin paljon, niin että minuun sattuu pelkkä ajatus siitä, että kun Nargis kasvaa isoksi, hän ei välittäisi minusta eikä kunnioittaisi minua.
Ne ihmiset, jotka tuomitsevat minut, eivät ole näkemässä, miten vaikea minulle on elää ilman tytärtäni ja kuinka vaikeaa tyttärelleni on elää ilman äitiään.
He vain jatkavat puheitaan, mutta minä en tahdo tehdä jälleen väärin. En tahdo pakottaa itseäni jatkamaan. On parempi erota nyt kuin tulevaisuudessa, kun lapsia olisi enemmän. Olen todella väsynyt, mutta tahdon taistella. Haluan ottaa elämäni omiin käsiini.
Niin, ehkä emme voi saada toista ihmistä ikuisiksi ajoiksi tai ehkä minussa on ollut monia puutteita. Minuun sattuu, kun ajattelen tätä kaikkea. Mutta minä taistelen kipua vastaan.
Meidän naisten ei pitäisi pelätä, meidän pitäisi nousta barrikadeille, meidän pitäisi huutaa oikeuksiemme puolesta ja yrittää muuttaa nämä väärät ja vahingolliset tavat ja uskomukset, jotta meidän ei tarvitsisi tappaa itseämme tai aina itkeä.
Joku päivä saavutan päämääräni. Olen ylpeä itsestäni, siitä että minulla on rohkeutta tuoda sydämeni ajatukset paperille ja rohkeutta näyttää totuus itsestäni kaikille. Se on jotain, mitä jokainen ei tee. Minulla on rohkeutta hyväksyä se, että emme voi muuttaa ketään sellaiseksi kuin haluaisimme ja että me emme voi pitää ketään itsellämme ikuisesti.
Marzia Gholami on 24-vuotias afgaaninainen, joka työskenteli vielä muutama vuosi sitten toimittajana ja uutistenlukijana televisiossa. Sen jälkeen hän meni naimisiin ja sai lapsen. Nyt hän juuri eronnut puolisostaan.
uutiskirje 
