Vanha arvokas kysymys: Miten olen elänyt elämäni? Se kumahtelee jossakin pohjalla uudessa monologinäytelmässä nimeltään Ylpeys, jonka Pekka Laiho on kirjoittanut ja Pasi Lampela ohjannut. Teatteri Jurkan lavalla on yksin Laiho, niukalti valoa, lavasteena vain valkoista: pöytä, tuoli, seinät.
Ulkoisesti Ylpeys on selkeä karsittu juttu. Mies on yli seitsemänkymppinen, ja kompastellut vaihtelevasti läpi elämän karikoiden, ehtinyt paljon, rakastua ja rakastaakin. Nyt hän, Veikko Antero Lajusenniemi, istuu yhdeksättä vuotta linnassa. Hän purkaa elämänsä kulun, kysyy ja etsii vastausta, miksi kaikki meni näin.
Lapsuutta, nuoruutta ja rakkautta, kuljeskelua, miehuutta… Lajusenniemi korostaa kertovansa kaiken, aivan kaiken, koska hän haluaa vetää syrjään mielensä viimeiset raskaimmatkin verhot. Ilmassa on vahvaa tilityksen ja itseymmärryksen tarvetta, peräti pakkoa.
Kovien nyrkkien ongelma
Läpi elämän miestä on riivannut sumenemisen pimeä hetki. ”Sisältäni nousi tuttu tumma tunne”, hän luonnehtii tilaansa ennen purkautuvaa raivoa. Siitä nimenomaisesta räjähdyksestä, jona sitten tulee jäitä porstuaan, hän ei juurikaan muista mitään. Vulkaanisen kohtauksen voi laukaista vähäinen tai voimakkaampi ärsyke. Viinaa se ei vaadi.
Hallitsematon piirre, yhdessä kovien nyrkkien kanssa, on varjostanut Lajusenniemen elämäntaivalta. Siksi ei olekaan mahdoton arvata, miksi hän istuu lähes elinkautista kakkuaan.
Teksti on arkista, puhetyylistä, kuvailevaa pikemmin kuin erittelevää. Valinta on oikea; Lajusenniemen tapaiselle kaverille ei passaisi järin korkeakirjalliset sanonnat. Ei hän sivistymätön moukka ole, muttei liioin koristaudu sivistyneisyyden tunnuskuvin.
Laiho–Lampela-aisapari tarjoaa ennemmin mietintätuokion kuin luennon. Laihon yksityisten vaiheiden osuutta tekstiin ei tarvitse arvuutella – käsillä ei ole omaelämäkerta, vaan tähtäin on asetettu yleispäteviin kysymyksiin. Miksi jokin musta kimpale painaa ja hiertää ihmisen sisällä? Miten se alkujaan kasvaa, miten se kuolee?
Laiho aprikoi pelon, häpeän ja tukahdutetun vihan bermudankolmiota. Se on hänen vastauksensa, edes yrityksensä vastata, kun joidenkin toisten syykimput lienevät tyystin erilaisia. Ja on ihmisiä, joilla koko ongelmaa ei esiinny.
Karsiakin olisi voinut
Monologi ylipäänsä on vaativa muoto. Sisään voi uittaa rajoituksetta miltei mitä tahansa, olennaisia taruja ja triviaaleja totuuksia, ja ravistella aineksia vapaassa suhteessa. On sitten katsojan asia tulkita, mitä siitä jää käteen ja mitä ei, mikä kestää ja mikä ei. Ylpeys jättää ajatuslankoja.
Monologi pysyy Laihon näpeissä. Oma teksti ja yli puolivuosisadan lavakokemus ovat pitävää perustaa. Käsikirjoitus ei tunnu pilkulleen kirjoitetulta, mikä lisää Laihon vapautta varioida ja painottaa tilanteen mukaan. Uskoisin, että tulevat näytännöt poikkeavat koko lailla toisistaan.
Tekstiä on runsaanlaisesti. Less is more -prinsiippiä seuraten maltillinen karsiminen kasvattaisi esityksen tehoa ja terävyyttä – ilman, että siinä puheenparsi yhtään kärsisi.
Pekka Laiho on kertonut Ylpeyden jäävän hänen jäähyväisnäytelmäkseen. Uskokoon ken tahtoo.
Ylpeys. Käsikirjoittaja ja näyttelijä Pekka Laiho. Ohjaus Pasi Lampela. Valot Saku Kaukiainen. Kantaesitys Teatteri Jurkassa.
lehti 