Peltolan uutuusnäytelmässä mainiot Sari Mällinen ja Teija Auvinen ovat tosin hiljaisia vain yhden puoliajan kumpikin. Muuten nämä morsiamet puhua pulputtavat niin, että heikompaa hirvittää.
Esitys alkaa Valmaa esittävän Sari Mällisen tolkuttomalla monologilla, joka tuntuu jatkuvan loputtomiin. Tämän mielensäpahoittajan toisteiseen arkiseen urputukseen on uupua, vaikka ymmärtääkin, että sellaista elämä hänen kohdallaan on. Piristystä Valman arkeen tuovat haaveet. Haaveiden kehässä kieppuu vastapäisessä talossa asuva kaukorakkaus Andy, jonka elämää Valma väsymättä tarkkailee nuorukaisen tietämättä.
Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa
Mällisen tragikoominen monologi on koskettava. Taukoamaton polpotus kätkee taakseen riipaisevasti rakkaudenkaipuun, yksinäisyyden, köyhyyden ja huolen sohvalla lojuvasta masentuneesta Tuulikki-siskosta. Mutta ei Valmaa niin vain lannisteta, hän on päättänyt valloittaa Andyn ja tekee kaikkensa toiveensa toteuttamiseksi.
Peltolan teksti on herkullista, mutta ei näitä rakastettavia, hupsuja naispoloja pilkkaavaa. Näytelmä ei saarnaa eikä manifestoi, Peltolan yhteiskunnallinen ja poliittinen viesti vetoaa katsojan emootioihin, usuttaen ymmärtämään ja näkemään mitä todella tapahtuu siellä, minne katseemme ei välttämättä kohdistu.
Peltolan edellinen Työväen Teatteriin tekemä näytelmä Pässi hieman hajosi useine teemoineen, eikä muutenkaan kuulunut hänen näytelmiensä parhaimmistoon. Pienimuotoiselle Koiran morsiamet -näytelmälle on ehdottomasti eduksi, että se esitetään intiimissä Kellariteatterissa. Peltolan näytelmistä minulle koskettavimpia ovat olleet hänen syvältä riipaisevat, pienimuotoiset draamansa Yksiöön en Äitee ota, Pieni raha ja Ihmisellinen mies. Koiran morsiamet täydentävät tätä nykydraaman puhuttelevaa näytelmäketjua ehjästi ja väkevästi.
Valman koettua rakkaita pettymyksiä rakkaudessa on hänen vuoronsa vaieta ja käpertyä sohvan pohjalle. Ja miten Mällinen esittääkään tätä ihmisen osaa. Hän on pitelemättömän hyvä puuhakkaana polpottajana, mutta sydämeenkäyvän hienovireiseen tulkintaan hän yltää hiljaisena, ilmeettömänä ja onnettomana naispolona. Pikkuhiljaa kasvoilla värähtää jokin muisto, ehkä toivonkipinäkin ohimenevänä hymynkareena. Mällinen ei näyttele, vaan elää Valman rosoista elämää täydesti.
Pieni on kaunista
Toisella puoliajalla asetelma vaihtuu, ja sohvasta nousee vaivaloisesti Teija Auvisen esittämä Tuulikki, joka pikkuhiljaa löytää elämäänsä tarkoitusta sisarensa hoivaamisesta ja astumisesta ulkomaailmaan. Huoli Valman voinnista saa Tuulikinkin lähestymään Andya. Nuo kohtaukset ovat näytelmän herkullisimpia. Korskean juristi Andyn, jota erinomaisesti esittää nuori lahjakas Saska Pulkkinen, elämä on luisunut raiteillaan, eikä häntä voisi vähempää kiinnostaa kahden hupsun sisaruksen edesottamukset. Mutta entisen tyttöystävän koira on kateissa, ja se on löydettävä.
Ensimmäisessä näytöksessä Valma on pelastanut koiran kylmän kynsistä, kaappaamalla sen kotiinsa.
Jos on Sari Mällinen erinomainen, niin vähäisemmäksi ei jää Teija Auvinenkaan. Hienosti hän tulkitsee alkoholismista ja masennuksesta elämän syrjään kiinnittyvän vanhan naisen roolinsa. Verbaalivirtuoosi on hänkin ja tavattoman hauska roolissaan. Ja kuinka kaunis Auvinen onkaan istuessaan puiston penkillä, hiljaa ja haaveillen, josko elämällä olisi hänelle vielä sisaren mentyäkin jotain antaa. Ja onhan sillä.
Hannu Lindholmin nerokas lavastus ei paljon tarvitse asettaessaan kysymyksiä. Mitä kerrostalorivistöjen hiljaisten ikkunoiden takana tapahtuu tai mihin kaunis metsäpolku johtaa. Vessa, vesiposti, keittokomero ja huone – kuten Saarikosken runossa. Pöytä, tuoli ja sohva. Ei muuta. Koti kuitenkin. Koiran morsiamissa kaikkinensa pieni on kaunista, lyyristä ja koskettavaa.
Koiran morsiamet, kantaesitys Tampereen työväen teatterin Kellariteatterissa. Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola, lavastussuunnittelu Hannu Lindholm, pukusuunnittelu Marjaana Mutanen, valo- ja äänisuunnittelu Kyösti Kallio. Rooleissa Sari Mällinen, Teija Auvinen, Saska Pulkkinen
lehti 