Lontoo on säilyttänyt keskeisen asemansa maailman rahamarkkinoilla, ei niinkään maan hallituksen nerokkaan politiikan ansiosta, vaan sen vuoksi, että rahan valta on niin vahva verrattuna hallituksen valtaan. Tämä johtuu osittain Cityn erikoislaatuisesta itsehallinnosta.
City of London Corporation on maailman vanhin yhtäjaksoisesti toiminut kunnallishallinto. Tämä ”neliömailiksi” kutsuttu alue keskellä Lontoota ei ole kovin suuri, 2,9 neliökilometriä, ja siellä asuu vain 9 000 ihmistä. Mutta alueella työskentelee 350 000 ihmistä, suuri osa heistä rahoitusalan eri yrityksissä.
Hyvin monella näistä yrityksistä on ulkomainen tausta. Ne ovat 1950-luvulta alkaen asettuneet Lontooseen, koska siellä on mahdollista tehdä asioita, joita yritysten kotimaissa ei sallita. Sääntely on hyvin löysä, kuten viimeaikaiset skandaalit ovat osoittaneet.
Nicholas Shaxson toteaa Aarresaaret-kirjassaan, että esimerkiksi kaikki ulkomailla listautuvat venäläisyritykset valitsevat Lontoon, eivät New Yorkia, osittain juuri löysempien säännösten vuoksi. Venäläisen syyttäjän mukaan ”Londongrad” on ”valtava rikollisen rahan itsepalvelupesula”.
Samoin Islannille kohtalokkaiksi tulleet ökypankkiirit asettuivat lähinnä Lontooseen. Mutta pääasiassa ulkomainen pääoma rantautuu tietenkin Cityyn Yhdysvalloista.
”Vuoden 1986 Big Bang vahvisti Lontoon offshore-asemaa, kun kaupunkiin virtasi itseriittoisia amerikkalaisia, jotka vaativat tähtitieteellisiä palkkoja, ostivat brittipankkeja ja hämmensivät Eton-yksityiskoululaisten ja silinteripäisen maa-aateliston muodostamaa Cityn herraskerhoa”, Shaxson maalailee, viitaten Margaret Thatcherin käynnistämään pörssisääntelyn purkamiseen.
Hän jatkaa: ”Cityn uudet arvot levisivät nopeasti Britannian yhteiskuntaan laajemminkin. ’Lontoon kevyen sääntelyn’ aiheuttamasta kilpailusta tuli lobbareiden perusfraasi joka puolella maailmaa. ’Jos emme tee näin, raha suuntaa Lontooseen’, he väittivät.”
Näinhän se meni Suomessakin. Valuuttasäännöstelystä oli pakko luopua, mistä osittain aiheutui 1990-luvun lama.
City on merkillinen sekoitus ikivanhaa ja upouutta. Alueella toimii 113 ammattikiltaa, joista monet ovat tuhat vuotta vanhoja. Lisäksi on šeriffejä, oltermanneja, valtuusto ja oma pormestari eli Lord Mayor, joka toimii prameammissa puitteissa kuin koko Lontoon pormestari, joka on pelkkä Mayor.
Paikallishallinnon tehtävä on ”pitää yllä ja vahvistaa Cityn asemaa maailman johtavana rahoitus- ja liiketoimintakeskuksena – – sekä luoda suhteita päätöksentekijöihin ja vaikutusvaltaisiin ihmisiin eri puolilla maailmaa”. Lord Mayorin pitää puolestaan ”viestiä liberalisaation arvoja” kaikkialle.
Politiikan sisältö siis on jo ennalta määritelty. Valtuustovaaleja toki pidetään, ja Cityn valtuustoa jopa kutsutaan ”kaikkien parlamenttien isoäidiksi”. Ehkä se jopa ennakoi parlamenttilaitoksen kehitystä laajemminkin.
Yhdysvalloissahan käydään kovaa kiistaa korkeimman oikeuden Citizens United -päätöksestä, joka antaa yrityksille samat oikeudet mielipiteen ilmaisuun kuin ”muille kansalaisille”. Koska tämä pääasiassa tarkoittaa, että yritykset saavat rahoittaa vaalikampanjoita varsin vapaasti, tulkinta on lisännyt yritysten valtaa politiikassa merkittävästi.
Lontoon Cityssä ollaan kuitenkin pitemmällä. Siellä alueen yritykset saavat suoraan äänestää. Kun asukkailla on yhteensä noin 9 000 ääntä, yrityksillä on 32 000 ääntä. Tämä tarkoittaa Shaxsonin mukaan sitä, että esimerkiksi Goldman Sachs, Bank of China, Moscow Narodny Bank ja tilintarkastusyhtiö KPMG ovat äänestäneet brittivaaleissa.
Tämä ei ole vain kuriositeetti. Koska Cityllä on paljon valtaa Britannian ja koko maailman rahatalouden sääntöjen, tai pikemminkin säännöttömyyden muotoilussa, tämä tilanne antaa kansainväliselle suurpääomalle muodollistakin poliittista valtaa. Harva britti tämän tietää.
City on menestyksellisesti lobbaillut maailmalla taloudellisen mallinsa puolesta. Ehkä se tulevaisuudessa lobbailee myös poliittisen mallinsa puolesta.
Cityn ”vapaavaltion” asemaa on korostettu Britannian parlamentissa sillä, että Cityn Remembrancer eli ”muistuttaja” istuu parlamentissa puhemiestä vastapäätä. Tämän vuonna 1579 perustetun viran haltijan tehtävä oli alun perin muistuttaa kuninkaalle hänen velastaan Citylle.
Nykyään tehtävä on laajentunut. Tämä maailman vanhin institutionaalinen lobbari käyttää Shaxsonin mukaan edelleen huomattavaa valtaa Britanniassa ja toimii välittäjänä parlamentin ja Cityn välissä.
Cityn vahva asema on luonnollisesti herättänyt keskustelua Britanniassa. Eräs 1800-luvun uudistusmielinen luonnehti Cityä ”esihistorialliseksi hirviöksi, joka on jostain selittämättömästä syystä selvinnyt nykyaikaan”. Yrityksiä on tehty Cityn vallan rajoittamiseksi, mutta ne eivät ole onnistuneet. Kuninkaallinen toimikunta joutui vuonna 1957 toteamaan: ”Logiikalla on rajansa, ja Cityn asema on niiden ulkopuolella.”
Shaxson jopa kutsuu Cityä veroparatiisisaareksi Britannian sisällä. Omine sääntöineen se muistuttaa offshore-liitännäisiään Jerseytä tai Caymansaaria.
”Helposti säikähtävälle globaalille pääomalle tällä on merkitystä. Jokainen Cityn haastaja törmää mystiseen historiaan sekä rahoitussektorin sankan palvelusväen huimaan ammatilliseen osaamiseen ja vaikutusvaltaan. Koko City, futuristinen globaali rahoituskeskus, jonka vaikutus tunkeutuu hiljaa ihmisten koteihin Baltimoresta Birminghamiin ja Borneoon, on rakennettu muinaisen, ainutlaatuisen ja horjumattoman perustuslaillisen alustan päälle”, Shaxson kirjoittaa.
Ehkä tämänkin vuoksi britit ovat niin tottuneet Cityn valtaan, etteivät he enää huomaa sitä. Jopa The Guardianin George Monbiot, Britannian terävimpiä kolumnisteja, oivalsi vasta lukiessaan Shaxsonin kirjan, että Britanniaan suunnitellun yhtiöverotuksen radikaalin leikkauksen takana ”ei ole järjestelmän perversio, vaan itse järjestelmä”, joka on ”puolirikollinen rahanpesutalous, jota legitimoidaan Lord Mayorin mahtailevalla esiintymisellä ja puolustetaan hallituksen tempuilla”.
Tällainen rahansiirto rikkaimmille voi tapahtua kulissien takana, ilman thatcherilaista julkeaa sodanjulistusta hyvinvointia vastaan.
Lontoon City on ”puolirikollinen rahanpesutalous”.
lehti 