Presidentti Vladimir Putin perusteli tiistaina parlamenttipuheessaan Krimin liittämistä Venäjään muun muassa sillä, että Krimillä sunnuntaina järjestetty kansanäänestys pidettiin kansainvälisen oikeuden ja demokraattisten periaatteiden mukaisesti.
Väite ei pidä paikkaansa, ja vaikka kansanäänestys olisikin järjestetty kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ei se yksinään antaisi oikeudellista perustaa liittää toisen valtion aluetta itseensä.
Ei ole mitään kansainvälistä erotuomarin ohjekirjaa siitä, minkälaisella kansanäänestyksellä joku alue voi julistautua itsenäiseksi. Ei ole edes sääntöjä siitä, että kansanäänestys olisi ehto itsenäistymiselle. Kansainvälinen oikeus kertoo vain sen perusperiaatteen, että rajoja voidaan muuttaa pelkästään neuvottelemalla ja rauhanomaisesti.
Venäjä pitää Kosovoa ennakkotapauksena, länsi poikkeustapauksena.
Kokonaan toinen asia on se, että vapaa ja puolueettomasti valvottu kansanäänestys on käytännössä kohtuullinen vaatimus alueen asukkaiden todellisen tahdon selville saamiseksi. Toisen maailmansodan jälkeen on järjestetty yli sata kansanäänestystä itsenäistymisestä.
Vaikea irtautua
Perusperiaate tietysti suojelee paljon enemmän olemassa olevia valtioita kuin itsenäisyyttä havittelevia alueita. Jos emovaltio ei sitä halua, ei sen osalla periaatteessa ole laillista tietä irtautumiseen.
Tämä ei sinänsä ole ihme, koska kansainvälinen oikeus on alkuperältään valtioiden, erityisesti suurten valtioiden, keskenään sopimaa.
Periaatetta on perusteltu muun muassa sillä, että siirtomaaisäntien keinotekoisesti piirtämien rajojen avaaminen johtaisi loputtomaan ja väkivaltaiseen prosessiin. Samalla tavalla on suhtauduttu toisen maailmansodan tuloksena syntyneisiin rajoihin Euroopassa: jos Pandoran lipas jossain avataan, voi liikkeelle ryöpsähtää hallitsematon prosessi.
Tosiasiassa myös rajoista kiinnipitäminen on johtanut moneen väkivaltaiseen konfliktiin. Itsenäisyyttä koskeva kansanäänestys on monessa tapauksessa järjestetty vasta osana konfliktin sovittelua, sen jälkeen kun aseet ovat ensiksi puhuneet.
Rajoja on toki muutettu rauhanomaisestikin. Näin itsenäistyi osa siirtomaista, Saksat yhdistyivät 1990, Tšekki ja Slovakia erosivat toisistaan 1993.
Toisen maailmansodan päättyessä maailmassa oli 51 itsenäistä valtiota. Nyt niitä on lähes kaksisataa.
Osoite oli neuvostomaa
Neuvostoliitto hajosi 1991 periaatteessa rauhanomaisesti, vaikka jokseenkin sekavissa oloissa. Uusien valtioiden sisälle jäi monia vähemmistöongelmia, jotka aiheuttivat väkivaltaa sekä 1990-luvun alussa että myöhemmin.
Hajoaminen tapahtui silloisten neuvostotasavaltojen rajojen mukaisesti. Voikin kysyä, olisiko esimerkiksi Tšetšenian sodilta vältytty, jos Tšetšenia olisi sattunut olemaan neuvostotasavalta ja itsenäistynyt muiden mukana 1991.
Kansallisuusongelmia lisäsivät Josif Stalinin suuret väestön pakkosiirrot. Esimerkiksi juuri Krimiltä karkotettiin koko alkuperäiskansa, tataarit, Keski-Aasiaan vuonna 1944. Heitä on vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen pystynyt vähitellen palaamaan niemimaalle.
Krim on samalla hyvä esimerkki siitä, että historian ”vääryyksien” oikaiseminen ei ole yksinkertaista. Venäjä perustelee vaadettaan sillä, että Krim luovutettiin 1954 ikään kuin sattuman oikusta Venäjältä Ukrainalle.
Vai pitäisikö palata kauemmaksi historiaan, esimerkiksi ennen vuotta 1783 vallinneeseen tilanteeseen, jolloin Krim oli Ottomaani-imperiumiin kuulunut tataarien kaanikunta?
Laittomuutta Krimillä
Krimin viime sunnuntain kansanäänestyksen laillisuus tyssää jo siihen, että aluehallinto toteutti sen yksipuolisesti, ilman Ukrainan suostumusta. Ei se ehkä koskaan olisi saanutkaan suostumusta, mutta joka tapauksessa tämä on laillisuuden kannalta ratkaiseva seikka.
Monissa asiantuntijakirjoituksissa on käsitelty Krimin äänestyksen ongelmia. Lainaan seuraavassa esimerkkinä BBC:n julkaisemia Cambridgen yliopiston kansainvälisen oikeuden professorin Marc Wellerin lisäperusteluja.
Ensinnäkin Venäjä itse on tunnustanut Ukrainan rajat Krim mukaan luettuna useaan otteeseen. Ensin näin tapahtui Neuvostoliiton lopettaneessa Alma Atan sopimuksessa joulukuussa 1991. Toiseksi vuoden 1994 Budapestin sopimuksessa, jossa Ukrainalle annettiin turvatakuut vastineeksi ydinaseista luopumiselle. Kolmanneksi vuoden 1997 sopimuksessa Mustanmeren laivastosta.
Kansainvälinen oikeus ei hyväksy aseellisella voimalla tehtyä aluemuutosta. Asiaa ei muuta, vaikka pyssynpiippujen edessä järjestettäisiin kansanäänestys.
Venäjä ei Wellerin mukaan voi myöskään vedota humanitaariseen interventioon. Venäjänkielistä väestöä ei uhannut tällaiseen oikeuttava vaara. Eikä humanitaarisin perustein suoritettu interventio oikeuta kyseisen alueen valtiollisen aseman muuttamiseen.
Luvut eivät täsmää
Krimin kansanäänestyksen tulos on kaiken lisäksi epäilyttävä. Virallisen tuloksen mukaan 96,8 prosenttia äänestäneistä kannatti liittymistä Venäjään. Äänestysprosentiksi ilmoitettiin 83 prosenttia.
Äänestyksessä ei ollut riippumattomia ulkomaisia tarkkailijoita. Paikalla olleiden ulkomaisten toimittajien raporteista pääteltynä Venäjään liittyminen saattoi hyvinkin saada enemmistön kannatuksen, mutta seuraava laskelma osoittaa virallisen tuloksen kaltaisen maanvyörymän liki mahdottomaksi.
Tuoreimman virallisen, vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan 58 prosenttia väestöstä on venäläisiä, 24 prosenttia ukrainalaisia, 12 prosenttia tataareja ja 6 prosenttia muita.
Tataarit ilmeisesti boikotoivat äänestystä lähes täydellisesti. Vaikka oletettaisiin, että joka ainoa venäläinen sekä ryhmään muut kuuluva olisi äänestänyt, olisi myös neljän viidesosan ukrainalaisista pitänyt osallistua kansanäänestykseen, jotta olisi päästy ilmoitettuun äänestysprosenttiin.
Ja lähes koko tämän joukon olisi siis pitänyt äänestää Venäjään liittymisen puolesta
Tapaus Kosovo
Kosovon itsenäistyminen, johon Putinkin puheessaan viittasi, on haluttu Venäjällä nähdä ennakkotapauksena.
Länsimaiden mielestä Kosovo sen sijaan on poikkeustapaus. Niiden mukaan Naton pommitukset keväällä 1999 Jugoslaviassa olivat puhtaasti humanitaarinen operaatio, jonka tarkoitus oli suojella Kosovon albaanisiviilejä etniseltä puhdistukselta ja kansanmurhalta.
Natolla ei ollut YK:n turvallisuusneuvoston lupaa pommituksille. Tätä pidetään kuitenkin edellytyksenä voimankäytölle myös suojeluvastuun periaatteessa, jota on 2000-luvun alusta lähtien alettu kehittää kansainvälisen toiminnan normiksi.
Suojeluvastuun periaate, jonka mukaan ihmisten suojeleminen joukkotuhonnalta voi ohittaa valtiollisen suvereniteetin, ei ole suoranainen oikeudellinen normi, mutta se on kirjattu useisiin YK:n päätöslauselmiin.
Suojeluvastuuseen sisältyy se ongelma, että turvallisuusneuvoston viiden pysyvän jäsenen veto-oikeuden vuoksi sitä ei yleensä pystytä soveltamaan suurvaltoihin ja niiden suojatteihin. Siihen on kuitenkin useita kertoja vedottu myös operaatioissa, joilla ei ole YK:n valtuutusta.
Naton toimintaa Kosovossa on puolustettu myös sillä, ettei sotilasliitto miehittänyt Kosovoa, se antoi alueen YK:n hallittavaksi ja jätti sen aseman lähes kymmeneksi vuodeksi neuvoteltavaksi.
Arvostelijoiden mielestä Kosovon tulevaisuuteen vaikuttaneet ratkaisut tehtiin kuitenkin käytännössä ”pyssyllä uhaten”.
Nato ei myöskään piitannut siitä periaatteesta, että humanitaarisen operaation tarkoitus ei ole muuttaa rajoja. Kosovo irrotettiin Serbiasta vastoin tämän tahtoa helmikuussa 2008 alueen albaanihallinnon yksipuolisella itsenäisyysjulistuksella.
Yhdysvallat ja suurin osa EU-maista tunnustivat pian Kosovon itsenäisyyden. Periaatteiden joustavuutta taas kuvaa se, mitkä EU-maat eivät ole tunnustusta antaneet: Espanja, Romania, Slovakia, Kreikka ja Kypros. Kolmella ensiksi mainitulla on omat vähemmistöongelmansa, Kreikalla historiallinen serbiystävyys ja Kyproksella molemmat.
Joustavia periaatteita
Viime vuosikymmeniltäkin voi löytää lukuisia esimerkkejä, joissa kansainvälisen oikeuden periaatteita on taivuteltu kuin muovailuvahaa. Aina on löytynyt hyviä perusteluja sille, miksi juuri nyt on kyseessä poikkeustapaus.
Kroatia ja Slovenia järjestivät vuonna 1991 ilman Jugoslavian liittovaltion suostumusta kansanäänestykset itsenäistymisestä. EU ja Yhdysvallat tunnustivat ne keväällä 1992.
Äänekkäästi Venäjän interventiota Krimille arvostellut Yhdysvallat on useita kertoja itse suhtautunut sangen joustavasti kansalliseen suvereniteettiin.
Retoriikassa ei ole vältytty tahattomalta komiikalta. Ulkoministeri John Kerryn mukaan ”ei kerta kaikkiaan voi hyökätä toiseen maahan valheellisten tekosyiden perusteella omien etujen ajamiseksi”.
Vuonna 2003 Kerry kuului niihin demokraattisenaattoreihin, jotka tukivat presidentti George W. Bushin hyökkäystä Irakiin. Hyökkäystä perusteltiin perättömillä väitteillä Irakin joukkotuhoaseista ja yhteistyöstä al-Qaidan kanssa.
Yhdysvallat nimitti Irakin sotaa ”ennalta ehkäiseväksi sodaksi”. Nyt Venäjä on vedonnut Krimillä ennaltaehkäisyn periaatteeseen, Sevastopolin tukikohdalle ehkä tulevaisuudessa koituvalla uhalla.
Yhdysvallat myös katsoo, että kansallisen turvallisuutensa nimissä se voi toimia muissa suvereeneissa valtioissa haluamallaan tavalla, kuten lennokkisodalla.
Yhdysvallat on Israelin tärkein tukija huolimatta siitä, että Israel vastoin kansainvälistä oikeutta rakentaa siirtokuntia miehitysalueille.
Valtiot ovat tarvittaessa unohtaneet myös omat periaatteensa. Venäjä on tavannut perustella kantojaan YK:ssa maiden sisäisiin asioihin puuttumattomuudella. Tämä ei näytä koskevan Ukrainaa.
Moraalista voimaa
Aina ei myöskään muodollisesti demokraattinen prosessi ole tae kovin reilusta lopputuloksesta. Indonesia valtasi 1960-luvulla Uuden-Guinean saaren länsipuolen. Koska papualaiset olivat ”liian primitiivisiä” kansanäänestykseen, sai kyläpäälliköiden neuvosto ratkaista alueen aseman. Kun joukko kyläpäälliköitä oli pudotettu helikopterista, ymmärsivät loput aseella uhattuina tehdä oikean ratkaisun.
YK kutsui prosessia ”laiksi vapaasta valinnasta” ja hyväksyi sen. Niinpä alue on siitä pitäen ollut Indonesian maakunta Länsi-Irian.
Useissa tapauksissa aseellisesta alueliitoksesta tulee aikaa myöten hiljaa hyväksytty. Näin esimerkiksi Kiinan suorittama Tiibetin miehitys 1959 ja Marokon interventio Länsi-Saharaan 1975. Länsi-Saharassa pitäisi YK:n päätöksen mukaan järjestää kansanäänestys, mutta Marokko ei sitä halua, eivätkä sen tukijat painosta sitä.
Tuoreempia esimerkkejä ovat Neuvostoliiton hajoamisen jäljiltä syntyneet niin sanotut jäätyneet konfliktit, Transnistria, Abhasia, Etelä-Ossetia ja Vuoristo-Karabah.
Kaikesta huolimatta kansainvälisellä oikeudella on ollut ainakin sen verran merkitystä, että yleensä sen rikkojat ovat vaivautuneet värväämään juristinsa selittämään, miksi juuri tämä interventio on oikeutettu. Se todistanee, että kansainvälisellä oikeudella on edes moraalista voimaa.
uutiskirje 