Minulla on monia ystäviä. Tänään kirjoitan teille Mariamista, joka oli kollegani, kun olin töissä televisiossa. En ole tavannut häntä muutamaan vuoteen, mutta tänään tapasin hänet. Hän näytti murtuneelta, ja hän oli laihtunut luurangonlaihaksi. Hän ei ollut enää sama iloinen Mariam, jonka tunsin yhteisinä aikoinamme.
Hän opiskelee yliopistolla ja on samaan aikaan töissä. Olin kuullut, että hän on mennyt naimisiin, mutta kun tapasimme, hän kertoi, että elää yksin.
Hän oli tullut tapaamaan minua, sillä hän oli kokenut kovia ja tunsi itsensä pohjattoman yksinäiseksi. Hänen ilmestymisensä silmieni eteen tuntui hyvin oudolta. Välittömästi hän alkoi kertoa elämästään.
Näin hän kertoi: ”Perheeni päätti etsiä veljelleni vaimon Bamyanista pienestä kylästä. Isäni päätti, että hän antaa minut vaihdossa, jotta veljeni naittaminen ei tulisi niin kalliiksi. Niinpä minun kohtalokseni tuli veljeni vaimon veli, jolle minut oli määrä antaa vaimoksi.”
”En ollut suunnitellut avioliittoa, minulla oli kiire yliopisto-opintojeni kanssa ja halusin jonain päivänä mennä naimisiin jonkun kanssa, jota rakastaisin ja jonka itse valitsisin. Vastustin avioliittoa, josta perheeni oli päättänyt kysymättä minulta mitään.”
Kertoessaan elämästään Mariam ei voinut olla itkemättä, kyyneleet valuivat hänen silmistään.
Mutta vaikka Mariam vastusti hänelle suunniteltua avioliittoa, hän ei voinut asettua isänsä päätöstä vastaan.
”Minulla ei ole äitiä, joka auttaisi minua. Isäni oli se, joka määräsi tulevaisuudestani.”
Kyynelsilmin Mariam kertoi minulle, että hän teki kaikkensa muuttaakseen isänsä mielen, mutta isä hakkasi hänet pahoin eikä tuntunut enää muistavan, että Mariam oli hänen oma tyttärensä, hänen omaa vertaan.
Tuntui, että Mariamin perhe oli tehnyt hänen elämästään helvettiä. He pakottivat hänet avioliittoon eikä hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä hänelle valittu sulhanen. Hänen täytyi vain toivoa, että sulhanen olisi hyvä mies ja että hän voisi saada tämän kanssa hyvän ja antoisan elämän.
”Hyväksyin tämän avioliiton pelastaakseni isäni kasvot ja veljeni elämän, sillä hän rakasti vaimoaan. Valitettavasti minä itse tunsin hääyöstä lähtien vain vihaa sitä miestä kohtaan, jonka kanssa olin naimisissa.”
Mariam meni naimisiin vastoin tahtoaan ja yritti parhaansa avioliitossaan. Hän ajatteli, ettei ero olisi mahdollinen. Myöskään hänen perheensä ei olisi hyväksynyt eroa.
”Miehelläni ei ollut koulutusta ja hän on hyvin vanhoillinen; aina kun hän lähestyi minua, vihani kasvoi entistä suuremmaksi, en pystynyt elämään hänen kanssaan. Pakenin kotiin, mutta joka kerran kun puhuin avioerosta, isäni pahoinpiteli minut.”
”Mitä olisin voinut tehdä? Ehkä kukaan ei olisi uskonut, että oma isä voisi pahoinpidellä oman tyttärensä niin pahasti, koska on omien väärien uskomustensa vanki. Koko vartaloni oli täynnä mustelmia. Pakenin isäni luota naapuriin, mutta lopulta minun oli palattava kotiin ja hakkaaminen jatkui.”
”En kestänyt enää enkä pystynyt elämään mieheni kanssa. Puolentoista vuoden epätoivoisen avioliiton jälkeen sain eron. Sen jälkeen perheeni suhtautui minuun entistä julmemmin, he kohtelivat minua kuin epäpuhdasta saastaa, enkä voinut muuta kuin sietää, mitä ikinä he tekivätkin tai sanoivatkin minulle. Eräänä yönä isä potkaisi minut itse ulos ovesta, mutta tulin takaisin, sillä en tiennyt minne mennä.”
Afganistanin kaltaisessa maassa turvallisuustilanne on huono, eikä koskaan voi tietää, mitä tapahtuu, jos on koditon ja täytyy viettää yö kadulla. Myöskään Mariamin sukulaiset eivät ottaneet Mariamia kotiinsa, sillä hän oli pilannut heidänkin nimensä eroamalla miehestään.
Mariamin avioeron jälkeen myös hänen veljensä oli pakotettu eroamaan vaimostaan.
”Syytin itseäni veljeni erosta. Joka kerran kun näin veljeni, hän oli masentunut ja surullinen. Hänen vaimonsa oli ollut raskaana, kun he erosivat, mutta vaimon perhe pakotti hänet valehtelemaan ja kieltämään raskautensa.”
”Heidän elämänsä oli riippuvainen minun päätöksestäni, mutta minun oli pakko saada avioero, minulla ei ollut muuta mahdollisuutta…”
”Kun isäni heitti minut uudestaan ulos kodista, ymmärsin, etteivät he ikinä enää tule hyväksymään minua. Avioeroni vuoksi perheeni karkotti minut luotaan. En ikinä unohda, millaista oli viettää kylmä talvinen yö vaellellen kaduilla miettien, mihin mennä, mitä tehdä…”
”Menin ystävieni oven taakse, mutta kaikki pelkäsivät ottaa vastuuta nuoresta naisesta. He pelkäsivät, että joutuisivat vaikeuksiin takiani. Minulla ei ollut mitään mukanani. Vietin yhden yön yhden ystäväni luona, seuraavat kaksi yötä toisen ystävän luona, ja niin vietin koko talven vaihtaen majapaikkaa.”
”Nyt olen päivisin töissä yliopistolla ja öisin opiskelen. Asun asuntolassa muiden opiskelijoiden kanssa ja pärjään pienellä palkallani. Elämä jatkuu, mutta se on vaikeaa ja minä olen hirvittävän väsynyt… Hyvä perhe on valtava siunaus, mutta minut on suljettu sen ulkopuolelle. Perheeni pitää minua kuolleena eivätkä he kaipaa tai etsi minua.”
”Kuulin naapurimme tyttäreltä, että veljeni vaimo on palannut veljeni luo ja olen hyvin onnellinen heidän puolestaan. Toivon aina onnea ja rauhaa perheelleni.”
”Toivon, että voisin joku päivä palata perheeni luo, olisin menestynyt opinnoissani ja elämässäni ja perheeni voisi olla ylpeä minusta ja he näkisivät, että he olivat väärässä tuomitessaan minut.”
”Yritän olla vahva. Tahdon opiskella ja päästä eteenpäin elämässä. En voi vihata perhettäni, sillä myös he ovat joutuneet uhraamaan oman elämänsä vanhojen ja väärien uskomusten alttarille. Jonain päivänä haluan näyttää heille, että vaikka haluan itse määrätä omasta elämästäni, se ei merkitse sitä, että olisin huono nainen tai etten rakastaisi perhettäni.”
Voi hyvä Jumala! Kun kuuntelin Mariamin tarinaa, tunsin syvää surua ja säälin häntä. Nyt arvostan omaa perhettäni enemmän, sillä he ovat aina tukeneet minua ja sisaruksiani, vastustaneet vääriä uskomuksia ja tehneet kaikkensa, jotta meillä olisi hyvä elämä. Olen onnellinen, sillä perheeni on aina seissyt kuin vuori takanani. Kiitän Jumalaa kaikesta tästä.
Mutta olen myös surullinen ystäväni puolesta ja ehkä satojen muiden mariamien puolesta, jotka kohtaavat samanlaisia ongelmia asuen tässä kaupungissa tämän saman taivaan alla.
Marzia Gholami on 24-vuotias afgaaninainen, joka työskenteli vielä kolme vuotta sitten toimittajana ja uutistenlukijana televisiossa. Sen jälkeen hän on mennyt naimisiin ja saanut lapsen. Hän toivoo voivansa palata töihin, mutta Afganistanissa naisen työssäkäynnille on monia esteitä.
uutiskirje 