Kirje Kabulista: Mikä on lapsen etu?

Olen hirvittävän hämmentynyt, sillä edessäni on kaksi tietä, kaksi tapaa toimia. On tie, jonka itse valitsisin, ja on tie, jota vanhempani tarjoavat minulle. Tunnen, että minua revitään kahteen suuntaan. Haluan valita lapseni parhaaksi, mutta tunnen, että olen yksin valintani kanssa.

Rakastan vanhempiani ja tiedän, että he ovat valmiita tekemään mitä tahansa lastensa hyväksi. He ovat jo nyt tehneet paljon eteeni – vaikka asumme maassa, jossa naisiin kohdistuva väkivalta on arkipäivää ja äärimmäinen maskuliinisuus leimaa kaikkea kulttuuria ja koko yhteiskuntaa, he ovat kasvattaneet meidät oman vakaumuksensa mukaisesti. Me tyttäret olemme saaneet käydä koulua ja meitä on rohkaistu työntekoon.

Mutta nyt vanhempani ovat hyvin huolissaan minusta ja tulevaisuudestani. He sanovat, että minun pitää hylätä pieni tyttäreni, jotta voisin saada paremman tulevaisuuden. Jos en tee sitä vapaaehtoisesti, ex-mieheni tulee joka tapauksessa tekemään kaikkensa saadakseen minut luopumaan tyttärestäni.

Vanhempani ovat oikeassa, niin hän tekisi! Hän tulee tekemään kaikkensa, jotta antaisin periksi ja olisin valmis unohtamaan tyttäreni.

Islamilaisen lain mukaan avioeron jälkeen lasten huoltajuus kuuluu äidille, kunnes lapsi täyttää seitsemän vuotta. Vanha afganistanilainen käytäntö on kuitenkin, että äiti menettää lapset erossa. Siksi vain harvoin naiset haluavat avioeroa.

Myös minulle on kerrottu lukemattomia kertoja, että lapset kuuluvat isälleen. Kun vanhemmat eroavat, ei äidillä enää ole oikeutta lapseen. Sellainen traditio täällä on.

Tunnen naisia, jotka ovat näiden vanhojen uskomusten uhreja. Heillä ei ole keinoja muuttaa käytäntöjä, koska he eivät tunne ketään vaikutusvaltaista ihmistä, joka pystyisi auttamaan heitä, eikä heillä ole rahaa viedä asiaansa oikeuteen ja niin he jättävät lapsensa tämän isälle. Ja korruption vuoksi on mahdollista, että asian vieminen oikeuteenkaan ei muuttaisi mitään.

On paljon ihmisiä, jotka vetoavat perinteisiin ja käyttävät vääriä uskomuksia omaksi edukseen. He pettävät äitejä ja särkevät heidän sydämensä.

Kun näen, miten jopa ex-mieheni, joka on sentään kulttuuriaktivisti ja journalisti, väärinkäyttää tätä perinteistä tapaa ajatella, ymmärrän vanhempiani. Tämä ajattelutapa on ollut vallalla vuosisatoja, se on luonut varjonsa ihmisten mieliin ja siitä on tullut maan tapa.

Niinpä myönnän, että jos hyväksymme afganistanilaisen tavan ajatella ja toimia, vanhempani ovat oikeassa. Ja jos mietin, miten ex-mieheni on panetellut minua ja uhkaillut vanhempiani, ymmärrän heitä vielä paremmin.

Olisin valmis hylkäämään tyttäreni Nargisin, jos tietäisin, että se olisi hyväksi hänelle. En vaatisi oikeutta nähdä häntä kerran viikossa kuten nyt teen. Mutta tiedän, että se olisi väärä ratkaisu. Lopulta kohtaat sen, minkä olet jättänyt taaksesi. Jos kasvatat vehnää, korjaat vehnää. Jos teet pahaa, paha tulee sinua vastaan. Niin oikeudenmukaisuus toteutuu maailmankaikkeudessa.

Nargis on tyttäreni. Ehkä jos hän ei näkisi minua enää, hänen ei tarvitsisi itkeä, kun yhteisen ajan jälkeen palautan hänen isälleen. Mutta hän on kolmevuotias, tiedän, että hän ymmärtää, että hänellä on äiti, hän muistaa sen kyllä. En tahdo jättää häntä. Hän näkee minut vain kerran viikossa, mutta ainakin hän saa tuntea, että hänellä on äiti – äiti, joka rakastaa häntä ja tekee kaikkensa hänen eteensä.

Niin on parempi kuin että jättäisin hänet ja hän unohtaisi minut ja ajattelisi, ettei hänellä ole äitiä; että hänen äitinsä on hylännyt hänet.

Myös vanhempani rakastavat Nargista, mutta he sanovat, että tämä on kirottu maa ja siksi meidän täytyy joskus tehdä jotain, mitä emme sydämessämme haluaisi.

En tiedä, miten sanoisin sen: minä ja ex-mieheni olimme hyvin erilaisia ihmisiä; oli väärin alun alkaenkaan mennä yhteen. Moni ihminen on erehtynyt samalla tavalla. Jos me kaksi lähdemme kulkemaan omia teitämme ja hylkäämme toisemme, ei ole oikein, että minun täytyisi hylätä myös tyttäreni. Erosin hänen isästään, en hänestä.