Viime heinäkuussa Kiinasta kantautui suru-uutinen, kun vangitun ihmisoikeusaktivistin ja Nobelin rauhanpalkinnon voittajan Liu Xiaobon kerrottiin kuolleen maksasyöpään.
Jo Liun siirtäminen sairaalaan kesäkuussa oli nostanut hänet takaisin kansainväliseen valokeilaan: Yhdysvallat vetosi hänen vapauttamisensa puolesta ja ulkomailla asuvat kiinalaiset toisinajattelijat nostivat esiin epäilyjä, ettei Liu olisi saanut vankilassa tarvitsemaansa hoitoa.
– Liu Xiaobon kuolema paljasti Kiinan hallinnon todellisen luonteen, julistaa Jean-Philippe Béja, joka piti tammikuussa avajaispuheenvuoron Liun perintöä käsitelleessä seminaarissa Helsingin yliopistolla. Béja on paitsi arvostettu Kiinan-tutkija, joka on muun muassa kääntänyt Liun esseitä ranskaksi, myös edesmenneen aktivistin pitkäaikainen ystävä.
Totalitaarinen valtio tarvitsee aina ulkoisia ja sisäisiä vihollisia.
– Hän ei ollut ihminen, jonka kanssa oli aina helppo tulla toimeen, mutta hän pystyi saamaan liikkeelle kaikkia elämänaloja edustavia ihmisiä, Béja kuvailee.
Liun kuolema symbolisoi yhden vaiheen päättymistä kiinalaisten aktivistien kamppailussa demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta, joka hänen osaltaan alkoi Tiananmenin aukion mielenosoituksissa vuonna 1989. Mielenosoitusten tukahduttamisen jälkeen monet demokratialiikkeen keulahahmoista joutuivat Liun tavoin vankilaan tai pakenivat ulkomaille.
– Kiinalaiset toisinajattelijat löytyvät yleensä kahdesta paikasta. Yksi niistä on kiinalainen vankila ja toinen on New York, huomioi seminaarissa puhunut Hongkongin yliopiston professori Fu Hualing.
Käänne kohti huonompaa
Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan Kiinan valtio on viime vuosina tiukentanut otettaan kansalaisyhteiskunnasta. Satoja ihmis- ja kansalaisoikeuksia puolustaneita aktivisteja on vangittu syytettynä yleisen järjestyksen häiritsemisestä sekä valtionvastaiseen toimintaan yllyttämisestä.
Hallinnon koventuneet otteet ovat olleet pettymys monelle tarkkailijalle, jotka olivat toivoneet Kiinan kehittyvän toiseen suuntaan. Yksi heistä on Singaporen kansallisessa yliopistossa luennoiva Michael W. Dowdle, joka kertoo saaneensa maineen Kiinan hallintoa myötäilevänä ”pandanhalaajana” ennustettuaan maan olevan siirtymässä kohti lakiin perustuvaa hallintoa.
– Otteiden koventumisessa on kiinnostavaa se, että sille ei vaikuta olleen mitään syytä, Dowdle sanoo.
Hänen mukaansa Kiinaa tai sitä hallitsevaa kommunistista puoluetta ei ole tällä vuosisadalla uhannut mikään tekijä, joka olisi voinut motivoida maan johtoa turvautumaan aikaisempaa järeämpiin keinoihin valtansa turvaamiseksi.
Dowdle kuvailee 1990-lukua Kiinan perustuslaillisen suuntauksen kultakaudeksi, jolloin nähtiin useita merkkejä yhteiskunnallisesta avautumisesta. Tuohon aikaan esimerkiksi Kiinan kansankongressin jäsenet alkoivat nähdä itsensä kansalaisten eivätkä kommunistisen puolueen edustajina. Suuntaus on kuitenkin sittemmin osoittautunut odotettua heikommaksi.
– Yksi syy sille, etten enää tutki Kiinaa, on se, että siitä tuli liian masentavaa vuoden 2010 paikkeilla, Dowdle sanoo.
Vainotut asianajajat
Yhtenä mahdollisena muutoksen kanavana Kiinassa on nähty kansalaisoikeuksia puolustavat ja perheväkivallan tai ympäristöongelmien kaltaisiin kysymyksiin erikoistuneet asianajajat, jotka usein tekevät yhteistyötä esimerkiksi kansalaisjärjestöjen kanssa. Heistäkin monia on pidätetty tai muuten vainottu viime vuosina, vaikka kommunistinen puolue ei tuomitse heidän tavoitteitaan sinällään.
– Puolue ja asianajajat käyvät oikeastaan kamppailua siitä, kuka saa edustaa kansaa ja kenen asia yhteiskunnallisten kysymysten ratkaiseminen on, Fu Hualing kuvailee tilannetta.
Fun mukaan kansalaisoikeusasianajajien asema voi kehittyä tulevaisuudessa kolmeen eri suuntaan. Yksi mahdollisuus on, että pidätykset ja uudet säädökset tekevät heistä käytännössä merkityksettömiä. Toinen vaihtoehto on, että yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan taistelemaan nousee uusi asianajajien sukupolvi.
Lisäksi on mahdollista, että kommunistinen puolue onnistuu houkuttelemaan asianajajat omaan ”joukkueeseensa” esimerkiksi laajentamalla oikeusapua ja vahvistamalla oikeusistuinten asemaa, mikä loisi enemmän tilaa kansalaisten oikeuksien puolustamiselle. Fun mukaan puolue tiedostaa, että se myös tarvitsee asianajajia, jotta se voisi toteuttaa haluamansa yhteiskunnalliset uudistukset.
– Pelkkä sorto ei koskaan riitä pitämään hallintoa vallassa, hän toteaa.
Kungfutselaisuutta voi tulkita autoritäärisesti tai kriittisesti.
Kungfutselaisuuden paluu
Viime vuosina Kiinan johto on myös alkanut markkinoida kungfutselaisuutta Kiinan kulttuuristen arvojen kiteytymänä. Perinteisen ajatussuunnan korostamisella kommunistisen puolueen on arveltu yrittävän paikata aatteellista tyhjiötä, joka syntyi sen hyväksyttyä ainakin osittain markkinatalouden ja länsimaiset vaikutteet.
Siinä missä puolue on kääntynyt kungfutselaisuuden puolelle, Liu Xiaobo oli Jean-Philippe Béjan mukaan kuolemaansa asti Kiinassa sata vuotta sitten vaikuttaneen Toukokuun 4. päivän liikkeen aito perillinen. Liike vastusti kungfutselaisen perinteen ylivaltaa Kiinassa ja näki sen esteenä demokraattisille uudistuksille.
Kiinan valtion suosima autoritäärinen tulkinta kungfutselaisuudesta ei kuitenkaan ole ainoa mahdollinen – oikeastaan voisikin olla parempi puhua kungfutselaisuuksista monikossa. Kungfutselaisuuden sisällä on nimittäin myös kriittinen traditio, jossa hallitsijan virheiden esiin nostaminen nähdään oppineiden velvollisuutena.
– Tässä mielessä myös Liu Xiaobo oli kungfutselainen, huomauttaa Baselin yliopiston tutkija Ralph Weber.
Vihollismentaliteettia vastaan
Yksi Liu Xiaobon keskeisistä ajatuksista oli, että demokratiaa kohti pyrkiminen vaatii luopumista totalitaarista järjestelmää kannattelevasta vihollismentaliteetista. Liun mukaan totalitaarinen valtio vaatii aina ulkoisia ja sisäisiä vihollisia, joita se voi käyttää sortotoimenpiteiden oikeuttamiseen, minkä takia sen edustamaa vihaa vastaan on kamppailtava rakkaudella.
Michael Dowdlen mukaan vihollismentaliteetista luopumisesta olisi hyötyä myös länsimaissa, jos vuorovaikutuksessa Kiinan valtion kanssa halutaan onnistua nykyistä paremmin.
– Meillä on taipumus nähdä Kiinan poliittinen järjestelmä ”toisena”, mikä johtaa tietynlaisen kriittisen ajattelukyvyn menettämiseen, hän huomauttaa.
Dowdle kuitenkin korostaa, ettei Kiinan ymmärtäminen voi tarkoittaa Kiinan valtion harjoittaman sorron hyväksymistä.
– Vihollismentaliteetin hylkääminen tarkoittaa ensisijaisesti uustotalitaaristen johtajien argumenttien torjumista, kommentoi puolestaan Lontoon King’s Collegen lehtori Eva Pils.
– Samalla meidän on myös pysyttävä avoimina totalitaarisissa järjestelmissä toimiville viranomaisille ja nähtävä heidät ihmisinä.
Kiinan tunnetuin ihmisoikeusaktivisti
Liu Xiaobo syntyi vuonna 1955 Changchunin kaupungissa Koillis-Kiinassa. Intellektuelliperheen poikana hän oli yksi niistä kiinalaisista nuorista, jotka lähetettiin maaseudulle ”oppimaan maatyöläisiltä” ennen kuin pääsi aloittamaan kirjallisuuden opinnot. Jo jatko-opiskelijana Liu tuli tunnetuksi Kiinan kulttuurivallankumouksen jälkeistä kirjallisuutta koskevasta purevasta kritiikistään.
Liu väitteli tohtoriksi vuonna 1988 ja toimi sen jälkeen vierailevana professorina Norjassa ja Yhdysvalloissa, mutta palasi Kiinaan vuoden 1989 huhtikuussa osallistuakseen Tiananmenin aukion mielenosoituksiin. Niiden aikana hän muun muassa kirjoitti julkilausumia sekä osallistui liikkeen viimeiseksi jääneeseen nälkälakkoon.
Armeijan joukkojen saarrettua alueen kesäkuun 4. päivänä Liu oli mukana neuvottelemassa mielenosoittajien siirtämisestä turvaan, minkä on arvioitu pelastaneen satojen ihmisten hengen.
Mielenosoitusten tukahduttamisen jälkeen Liu tuomittiin useampaan otteeseen vankilaan, kotiarestiin tai työleirille kirjoitustensa takia. Vuosina 2003–2007 hän toimi Kiinan PENin puheenjohtajana ja vuonna 2008 hän osallistui kansalaisoikeuksia vaatineen Peruskirja 08:n kirjoittamiseen. Hänet pidätettiin uudestaan seuraavana vuonna ja tuomittiin yhdeksitoista vuodeksi vankeuteen syytettynä ”valtionvastaiseen toimintaan yllyttämisestä”.
Vuonna 2010 Liulle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto ”pitkästä ja väkivallattomasta taistelusta ihmisoikeuksien puolesta Kiinassa”. Kyse oli ensimmäinen kerta vuoden 1936 jälkeen, jolloin palkinnonsaaja tai tämän perheenjäsen ei voinut noutaa palkintoa.
Palkintoseremoniassa luettiin Liun oikeudenkäyntiään varten kirjoittama lausunto, jossa hän julisti, ettei hänellä ollut vihollisia eikä hän tuntenut vihaa vangitsijoitaan kohtaan.
Kesäkuussa 2017 Kiinan viranomaiset ilmoittivat, että 61-vuotias Liu oli siirretty pitkälle edenneen maksasyövän takia sairaalaan, jossa hän menehtyi 13. heinäkuuta. Hänen vaimonsa, taiteilija ja runoilija Liu Xia, on tiettävästi edelleen kotiarestissa.
lehti 