Wienin yliopiston politiikantutkimuksen emeritusprofessori Dieter Segert analysoi uusimmassa teoksessaan Transformation und politische Linke. Eine ostdeutsche Perspektive (Yhteiskunnallinen muutos ja poliittinen vasemmisto. Itäsaksalainen perspektiivi) Itä-Euroopan kehitystä, äärioikeiston nousua erityisesti itäisen Saksan alueella ja vasemmiston perspektiivejä. Aikakauden haasteet ovat mittavia.
– Elämäni on ollut repeämien leimaamaa, Segert toteaa.
Hän analysoikin nykykehityksen perustavanlaatuisten muutosten syitä ja merkitystä oman henkilöhistoriansa prisman lävitse:
– Olen elänyt kahdessa järjestelmässä ja olen ollut molemmissa ammatillisesti menestyksekäs.
Dieter Segert syntyi vuonna 1952 DDR:ssä, opiskeli Humboldt-yliopistossa filosofiaa ja oli stipendiaattina Moskovassa. Hän osallistui vuonna 1987 Humboldt-yliopiston sosialismiteorian paradigman muutosta käsittelevään projektiin, jossa keskittyi sosialismin poliittisen järjestelmän reformiin. Vuodesta 1993 vuoteen 1998 hän toimi vertailevan politiikan tutkimuksen professorina Humboldt-yliopistolla. Sieltä hänen tiensä kulki Prahan, Frankfurtin (Oder), Bonnin kautta Wieniin, jossa hän otti professuurin vastaan vuonna 2005.
”Uusliberalismin
eurooppalainen laboratorio”
Itä-Eurooppa on Segertin mukaan ennen kaikkea ”lännen yleisen kehityksen edelläkävijä”. Tämä läntisestä Euroopasta katsottuna perifeerinen alue toimi hänen mukaansa ”uusliberalismin laboratoriona, jossa testattiin, mitä tapahtuu, jos kapitalistisen markkinatalouden dynamiikkaa vielä voimistetaan”.
Mahdollisuuden tähän antoi se, että sosialismin romahduksen jälkeen jopa sosiaalivaltio ja progressiivinen verotus leimattiin kommunismiksi. Hyväksyttäväksi tulivat yksityistäminen, talouden sääntelyn purkaminen ja yksityisen sektorin kasvattaminen julkisen kustannuksella. Ammattiliittojen heikkous mahdollisti erilaisten tilapäisten ja epätyypillisten työsuhteiden yleistymisen. Esimerkiksi nykyisin Puolassa työläisistä alle viisi prosenttia kuuluu ay-liikkeeseen.
– Itä-Euroopan vasemmistolaiset puolueet, useimmiten reformoidut entiset kommunistiset valtiopuolueet, jotka ovat Euroopan sosialististen puolueiden uusia jäseniä, ovat kyenneet tekemään vähän vastarintaa tälle negatiiviselle kehitykselle, toteaa Segert.
Itäisen Saksan asukkaat kokevat olevansa edelleen toisen luokan kansalaisia.
Ne olivat itse niitä poliittisia toimijoita 1990-luvulla, jotka EU:n ja Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) avustuksella energisesti ajoivat lävitse maissaan uusliberalistista kapitalismia. Tuolloin niiden politiikkaa voidaan lähinnä kuvata ”näennäisvasemmistolaiseksi”, jonka riippakivenä oli myös korruptio.
Tässä valossa Itä-Euroopassa toteutunut radikaalin oikeistopopulismin vallankumous ja ”meidän yhteiskuntiemme edustuksellisen demokratian nykyinen kriisi” ei suuresti ihmetytä Segertiä. Oikeistopopulististen puolueiden nousu valtaan Unkarissa 2010 ja Puolassa 2015 ovat seurausta vasemmistolaisten ja liberaalien poliittisten voimien täydellisestä epäonnistumisesta ja uusliberalistisen politiikan voittokulusta.
AfD ja äänestäjien
pettymys
Uusimpien gallupkyselyiden mukaan AfD on itäisessä Saksassa nousemassa suurimmaksi puolueeksi seuraavissa vaaleissa 23 prosentin kannatuksella. Toiseksi vahvin puolue on kristillisdemokraatit (CDU) 22 prosentilla ja sitä seuraavat vasemmistopuolue Linke 17, SPD 14, Vihreät 12 ja FDP 5 prosentilla (FAZ 21.4.2019).
Mikä on johtanut oikeistopopulistisen AfD-puolueen voittokulkuun itäisessä Saksassa?
Segert painottaa, että kysymyksessä ei ole ainoastaan olemassa oleva sosiaalinen eriarvoisuus, itäisen Saksan teollisuuden alasajo ja ryöstöä muistuttava valtionomaisuuden yksityistäminen. Taustalla on myös itäisen Saksan väestön kokema väheksyntä ja Saksan yhdentymisen jälkeen toteutunut ”rakenteellinen kolonialismi”. Itäsaksalaiset työskentelevät usein toisarvoisissa tehtävissä verrattuna heidän koulutustasoonsa ja pätevyyteensä. Harva tuomari, sanomalehden johtava toimittaja, yliopiston rehtori, professori tai osavaltion viraston osastonjohtaja on kotoisin itäisen Saksan alueelta.
Itäisen Saksan asukkaat kokevat olevansa edelleen toisen luokan kansalaisia. Asenteita kuvaa hyvin Kölnin arkkihiippakunnan tiedottajan Twitter-viesti vaali-iltana vuonna 2017: ”Tšekit, miten olisi: Me otamme teidän ydinjätteet, te otatte Saksin osavaltion?”
Segertin mielestä on välttämätön ymmärtää, että ”itäsaksalainen ei ole laisinkaan epätäydellinen, alikehittynyt länsisaksalainen”.
Väheksynnän tunnetta on voimistanut se, että ”yksipuolisesti on vaadittu ainoastaan itäsaksalaisia sopeutumaan”. Seurauksista Segert toteaa:
– Sille, jolla on hylätyksi tulleen tunne, jää lopuksi vain ”saksalaisuus” – sitä ei häneltä kykene kukaan ottamaan pois.
AfD lupaa niille, joilla on voimattomuuden tunne, jälleen kontrollin saavuttamisen. Segertin mukaan tätä lupausta heijastaa AfD-poliitikko Alexander Gaulandin vaalilause: ”Me otamme maamme takaisin!” Se ilmenee myös AfD:n vaalijulisteissa, joissa syytettiin liittokansleri Angela Merkeliä ”kansanpetturiksi”. Hänen mukaansa taustalla on ajatus: ”Kansa, se olemme ’me saksalaiset’, jotka kaikki poliitikot ovat pettäneet, lukuun ottamatta AfD.”
Segert tiivistää AfD:n menestymisen syyt seuraavasti:
– Puolue on ymmärtänyt mobilisoida tuekseen syrjinnän ja hylkäämisen tunteet, myös ohjauksesta karanneen globalisaation tuottamat pelot. Käyttäessään tunnuksia, jotka rikkovat poliittisen korrektiuden rajat, se puhuu syrjäytyneiden kieltä.
Tämän lisäksi isona tekijänä on uusliberalismin muutoksen prosessi, joka synnyttää vieraantumista suuressa osassa vakiintuneiden puolueiden äänestäjistä. Segert toteaakin:
– Euroopassa lyö oikeistoautoritaaristen populistien hetki. AfD tulee myös ankkuroitumaan länteen.
Vasemmistolainen politiikka ”hirviöiden aikana”
Eurooppaa on uhkaamassa äärioikealta tuleva vastavallankumous. Olemme siirtyneet hallitsemattoman kriisin aikakauteen, jossa vanha kuolee ja uusi ei ole vielä syntynyt. Italialaisen marxistin Antonio Gramscin sanoin olemme menossa kohti ”hirviöiden aikakautta”.
Mikä on vasemmiston vastaus tähän kehitykseen?
Ensinnäkin vasemmisto ei ole identtinen esimerkiksi Saksan Linke-puolueen kanssa. Segertin mielestä poliittiseen vasemmistoon tulee laskea mukaan ne voimat, jotka tavoittelevat oikeudenmukaisuutta, sosiaalistaloudellisista tasa-arvoa, tasavertaisia mahdollisuuksia kaikille ja taistelevat sellaisten tilojen puolesta, jotka mahdollistavat niiden toteutumisen. Tällöin poliittiseen vasemmistoon on laskettava sosiaalidemokratia ja vihreät.
Segertin mielestä kaikilla poliittiseen vasemmistoon laskettavilla voimilla on syytä itsekritiikkiin. Vasemmistopuolue Linke on hänen mukaansa työstänyt liian vähän sosialismin, DDR:n ja omaa puoluehistoriaansa. Siltä puuttuu myös selvä vaihtoehtoinen konseptio ja sitä vaivaa tietty rohkeuden ja radikaalisuuden puute päivittäisessä poliittisessa toiminnassa.
Sosialismin romahdettua hyväksyttäväksi tulivat yksityistäminen, talouden sääntelyn purkaminen ja yksityisen sektorin kasvattaminen julkisen kustannuksella.
Sosiaalidemokratian tila on ”huolestuttava”. Sen syynä on mukautuminen uusliberalistiseen politiikkaan. Vihreiden ongelmana on ekologisten kysymysten irrottaminen sosiaalistaloudellisista kysymyksistä.
Segert vaatii vasemmistolta ”uskallusta enemmän utopiaan”. Hänen mukaansa ”jokaisessa utopiassa piilee nykyisyydessä vaikuttavien trendien hylkääminen”. Kritiikin edellytyksenä on vaihtoehtojen avaaminen.
Toiseksi ”utooppinen kritiikki” avaa tien poliittisen ja yhteiskunnallisen vaihtoehdottomuuden tuolle puolen. Utopioiden toteuttaminen edellyttää kansalaisten poliittista aktiivisuutta, sosiaalisia protesteja ja aktiivisten kansalaisten yhteenliittymistä ja verkostoitumista.
On taisteltava demokratian laajentamisen puolesta talouden sektorilla ja luotava ”edellytyksiä solidaariselle ja demokraattiselle tulevaisuudelle”.
lehti 