Kirje Kabulista: Kauhun ja terrorin aika Afganistanissa

Taleban on perinteisesti iskenyt juuri keväisin kiihtyvällä tahdilla, mutta tänä vuonna iskuja oli tavanomaistakin enemmän. Samaan aikaan Yhdysvaltojen vetäytymisen vuoksi Talebanin tappiot ovat pienentyneet.

12. toukokuuta tapahtui kaksi hirvittävää iskua, jotka kohdistuivat siviileihin. Taleban ilmoittautui tekijäksi, kun itsemurhapommittaja räjäytti itsensä hautajaissaattueen keskellä Kuz Kunarin alueella Nangarharin maakunnassa tappaen 32 hautajaisvierasta. 133 loukkaantui, useat heistä vakavasti.

Vielä käsittämättömämpi veriteko tapahtui vain vähän aikaisemmin Kabulissa, kun asemiehet hyökkäsivät synnytyssairaalaan. He kävelivät läpi sairaalan osastojen ja synnytyssalien ja ampuivat äitejä, vastasyntyneitä ja hoitohenkilökuntaa. 24 kuoli heti, joukossa oli kaksi vastasyntynyttä ja 16 äitiä.

Vaikka Isis ilmoittautui sairaalaiskun tekijäksi, ihmiset eivät usko väitettä. He ovat vuorenvarmoja, että tekijä on Taleban. Myös Afganistanin hallitus totesi, että teon takana on Taleban.

Kun kuulin iskusta, menetin täysin kontrollini, tulin hulluksi. Muistin, kun olin raskaana. En pysty kuvailemaan, kuinka kauhealta tuntuisi olla raskaana, synnytyskivuissa tai juuri synnyttäneenä, ja joutua keskelle ammuntaa, tuntea luoti, repivä kipu, ymmärtää kuolevansa juuri kun on synnyttämässä elämää. Voi hyvä Jumala, olin pohjattoman surullinen ja täynnä raivoa samaan aikaan!

Tuona hetkenä ymmärsin naisia, jotka haluavat liittyä aseelliseen taisteluun. Sanoin kollegoilleni, että haluan aseen ja olen valmis taistelemaan, jos äitien ja lasten kimppuun hyökätään. Hyökkääjät eivät ole ihmisiä, vaan petojakin pahempia.

Yhdysvaltojen ja Talebanin allekirjoittamaan sopimukseen liittyy vankien vaihto. Afganistanin pitää vapauttaa 5 000 talebania ja Taleban puolestaan on luvannut vapauttaa 1 000 omaa vankiaan.

Vaikka presidentti Ashraf Ghani ei ollut tähän halukas, vankeja on vapautettu. Nämä vangit kulkevat nyt vapaina tavallisten afganistanilaisten joukossa.

Sanoin kollegoilleni, että meidän pitää mennä osoittamaan mieltä presidentin palatsin eteen. Haluan huutaa julki raivoni, että emme ole tyytyväisiä siihen, että hän vapauttaa talebaneja vankilasta ja samaan aikaan Taleban jatkaa murhaamista ja tappaa meitä joka ikinen päivä.

Ihmiset ovat raivoissaan Taleban-vankien vapauttamisesta.

On täysin mahdotonta ymmärtää, mitä nämä terroristit ja epäihmiset haluavat teoillaan aikaansaada. Islamista ei ole kyse, sillä olen itse muslimi ja tiedän, ettei islamissa ole mitään, mikä oikeuttaisi naisten ja lasten surmaamisen, eikä mitään, mikä oikeuttaisi miestenkään surmaamisen.

Myöhemmin talebanit hyökkäsivät vielä sikhien pyhäkköön tappaen ainakin 25 ihmistä, jotka olivat kokoontuneet aamurukoukseen. Sikhit ovat pieni vähemmistö Afganistanissa. Sekin tapaus teki minut pohjattoman murheelliseksi.

Synnytyssairaalaiskun jälkeen katselin Facebookissa kuvia kuolleista naisista ja vauvoista. Itkin ja kuvittelin, miltä olisi tuntunut olla itse siellä paikan päällä. En pystynyt estämään kyyneliä valumasta, kun ajattelin, että jos emme tee mitään, myös meidän vuoromme tulee.

Miten suunnaton onkaan uhrien perheiden suru! Voinko iloita siitä, ettei oma perheeni ollut iskun kohde, kun heidän surunsa on niin suuri? Tämä on yhteinen suru, he ovat minun perheeni ja minä olen heidän kumppaninsa.

Isku tapahtui kaupunginosassa, jossa suurin osa ihmisistä on hazaroita kuten itsekin olen. Monet ihmiset sanovat, että isku täyttää kansanmurhan tunnusmerkit.

Masennuin ja menin lääkäriin. Odotushuoneessa tapasin naisia, jotka kuuluivat muihin etnisiin ryhmiin kuin minä. Hekin kertoivat olevansa kauhuissaan ja suruissaan. Yksi naisista sanoi, ettei hänen Turkissa oleva poikansa ole pystynyt nukkumaan tapahtuneen jälkeen.

Olin iloinen, että ihmiset, jotka kuuluvat muihin kansallisuuksiin tai etnisiin ryhmiin, tunsivat samoin kuin minä hazarana. Me olimme yhtä, meidän surumme oli yhteinen. Toivon, että säilymme yhtenäisinä eikä vihollisemme onnistu yllyttämään eri kansallisuuksia toisiaan vastaan.

Se, että me kaikki koimme ihmisyyden kansallisuutta tärkeämmäksi, antoi minulle toivoa ja uskoa tulevaisuuteen.

Käännös Kirsi Mattila