Marzia Gholami
28-vuotias afgaaninainen, joka työskenteli vielä muutama vuosi sitten toimittajana ja uutistenlukijana televisiossa. Sen jälkeen meni naimisiin ja sai lapsen.
Pariskunta erosi, ja paikallisen tavan mukaisesti isän vanhemmat huolehtivat tyttärestä. On kuitenkin saanut oikeuden tavata lastaan.
Työskentelee nyt pääkoordinaattorina kansainvälisessä sähkötekniikan yrityksessä.
Kerron teille eräästä asiasta, joka on muuttanut elämäni paremmaksi, kauniimmaksi ja merkityksellisemmäksi. Aloitin toissa vuonna journalismin opinnot yksityisessä yliopistossa. Vuosi oli täynnä iloa, kunnes koronaviruksen aiheuttama eristäytyminen sulki viime vuoden keväällä yliopiston.
Aluksi meillä ei ollut mitään opetusta, mutta vähitellen opiskelu alkoi verkossa. Yhteydet eivät aina toimi eikä opetus ole yhtä kiinnostavaa kuin silloin, kun tapasimme toisiamme ja opettajiemme. Meidän on kuitenkin tyydyttävä tilanteeseen. Opintoja minulla on jäljellä vielä melkein kolme vuotta, joten ehdin toivottavasti vielä tavata yllin kyllin opiskelutovereitani ja opettajiani.
Olen viime aikoina paljon miettinyt opintojen merkitystä. Haluan neuvoa niitä, jotka miettivät, mitä opiskelisivat, valitsemaan sellaisen tiedekunnan, jossa voivat opiskella rakastamaansa ainetta. Kun valitsee tiedekunnan, jossa voi opiskella rakastamaansa alaa, on opiskelu nautinto ja oppiminen helppoa ja hauskaa.
Ei kannata valita opiskelujensa aihetta rahan vuoksi tai edes siksi, että yliopisto on alallaan kuuluisa ja hyvämaineinen. Sillä tiellä joutuu vain pettymään, jos oppiaine ei kuitenkaan tunnu omalta.
On meidän omissa käsissämme, mitä teemme valinnoillamme. Opintojen jälkeen jokainen voi yrittää hankkia hyvän työpaikan – oli sitten opiskellut lääkäriksi tai opettajaksi. Jokaisessa ammatissa voimme yrittää tehdä työmme paremmin kuin kukaan muu.
Monet ihmiset tekevät valintansa ulkoisten syiden pohjalta ja lähtevät opiskelemaan aloja, joita arvostetaan ja joissa on hyvä palkka. Itse ajattelen, että tiedekunnan valitsemisessa on kyse siitä, että olemme uskollisia omalle itsellemme – meidän ei pitäisi luopua omista unelmistamme; meidän pitäisi yrittää tehdä sitä, mistä nautimme ja mikä tuottaa meille iloa.
Joskus maamme tilanne on vähällä lannistaa minut kokonaan ja on lähellä, että annan periksi enkä enää yritä mitään, mutta silloin odotan, että kurja olo menee ohitse ja yritän uskoa siihen, että kaikki vielä kääntyy paremmaksi. Ja niin pääsen taas pahojen tunteiden yli, enkä halua jättää opintojani. Yritän olla tekemättä mitään päätöksiä silloin, kun olen vihainen tai masentunut.
Olen lopettanut kaksi kertaa opiskelun kesken, ja se aika, mitä käytin näihin opintoihin, on menetetty. Mutta toisaalta ajattelen, että asiat tapahtuvat, kun niiden aika on tullut; menetettyjä vuosia on turha surra.
Nyt ymmärrän, että aikaisemmat valintani olivat vääriä enkä rakastanut sitä, mitä opiskelin. Taloustiede ei ollut minun alani. Siksi vastoinkäymiset, jotka aina kuuluvat elämään, saivat minut luopumaan opinnoistani.
Nyt kun opiskelen tiedekunnassa, jossa opiskeleminen on minulle ilo, mitkään vastoinkäymiset eivät voi estää minua jatkamasta valitsemallani tiellä.
Kun olin lapsi, esitin kuuluttajia ja näyttelijöitä, joita olin nähnyt televisiossa, matkin heidän tapaansa puhua tai olin lukevinani uutisia peilin edessä. Se oli yksi mielileikeistäni. Koulussa taas luokkatoverini pyysivät minua laulamaan heille, sillä he kertoivat pitävänsä äänestäni. Ja kun ennen naimisiinmenoani työskentelin televisiossa uutistenlukijana, tapasin ihmisiä, jotka kertoivat arvostavansa työtäni ja kunnioittivat minua työni vuoksi.
Kaikki nämä kokemukset saivat minut valitsemaan lopulta journalismin.
Yliopistolla olen oppinut, kuinka tehdään parempia juttuja, kuinka kuvataan videokameralla tai otetaan valokuvia, ja uskon, että vähitellen opin näkemään omat virheeni ja opin tekemään työni paremmin.
Yritän myös kirjoittaa mielenkiintoisia juttuja suomalaisille lukijoilleni. Usein otan myös kuvia, ja teen parhaani, jotta ne olisivat havainnollisia ja kertoisivat todellisuudesta, jossa elän.
Ensimmäinen vuosi kului kuin hujauksessa, en edes huomannut ajan kulumista. Koska rakastan journalismia, jatkoin opintojani enkä lopettanut kesken, vaikka minulla oli monenlaisia vastoinkäymisiä: en aina saanut palkkaani ajallaan, tyttäreni joutui sairaalaan yli viikon ajaksi ja jouduin sietämään vaarallisia kotimatkoja palatessani yliopistolta illan pimetessä. Mutta koska olin intohimoisesti kiinnostunut opinnoistani, en antanut periksi.
Lopulta myös muutin, koska matka yliopistolta kotiin pimeän aikaan oli liian vaarallinen. Turvattomuus Kabulissa on vain lisääntynyt. Erityisesti pimeän aikaan tapahtuu rikoksia, ja ihmisiä kuolee matkalla töistä kotiin.
Media-alalla on ihmisiä, jotka eivät ole opiskelleet journalismia, mutta minä haluan opiskella ja tehdä työtäni ammattimaisesti. Haluan saada koulutuksen, jotta pystyn toimimaan myös kansainvälisesti.
Vaikka olisin vain vähäpätöinen toimija, teen parhaani kantaakseni vastuuni. Kaikessa mitä teemme, on myös henkinen ulottuvuus ja meidän on ajateltava myös sitä, ei vain taloudellista selviytymistämme.
Media-alalla tehtävämme on kertoa totuus, olla rehellisiä ja näyttää ongelmat, jotka kaipaavat ratkaisua. Kuka tahansa ei siihen pysty. Tekemällä työmme hyvin, voimme palvella kansaamme ja koko maailmaa.
Käännös: Kirsi Mattila
Marzia Gholami
28-vuotias afgaaninainen, joka työskenteli vielä muutama vuosi sitten toimittajana ja uutistenlukijana televisiossa. Sen jälkeen meni naimisiin ja sai lapsen.
Pariskunta erosi, ja paikallisen tavan mukaisesti isän vanhemmat huolehtivat tyttärestä. On kuitenkin saanut oikeuden tavata lastaan.
Työskentelee nyt pääkoordinaattorina kansainvälisessä sähkötekniikan yrityksessä.
lehti 