Viime viikolla Amnesty International päätti poistaa mielipidevangin statuksen venäläiseltä oppositiojohtajalta Aleksei Navalnyiltä. Syynä olivat vihamieliset lausunnot siirtolaisista ja Venäjän vähemmistöistä toissa vuosikymmenellä. Oppositiopiireissä oltiin raivoissaan, Amnestyä syytettiin Kremlin mustamaalauskampanjaan alistumisesta, ja Navalnyitä kritisoineille vasemmistolaisille tulvi vihapostia.
Kun Navalnyin ura lähti nousuun kymmenen vuotta sitten, hän osallistui vielä yhteisille marsseille natsien kanssa. Sittemmin Navalnyi on lopettanut ainakin julkiset puheet siirtolaisia ja vähemmistöjä vastaan ja puolustanut queerfeminististä Pussy Riotia, mikä ei tuo lisäsuosiota konservatiivisella Venäjällä.
Amnesty poisti aikanaan myös Nelson Mandelalta mielipidevangin statuksen, koska totesi tämän ajaneen väkivaltaista vastarintaa. Nelson Mandelan organisoimalla ANC:n aseellisella siivellä oli tärkeä osa apartheid-järjestelmän kumoamisessa. Amnesty ei koskaan aja vallanvaihtoa, mutta mikään ei olisi muuttunut Etelä-Afrikassa ilman vallanvaihdosta, eikä mikään muutu ilman vallanvaihdosta myöskään Lukašenkan Valko-Venäjällä tai Putinin Venäjällä.
Valko-Venäjän yritys vaihtaa valta on tältä erää epäonnistunut, ja Venäjällä ei ole päästy edes yrittämään. Hankalassa tilanteessa kiinnostaa menneiden liikkeiden historia, erityisesti Neuvostoliiton dissidenttiliikkeen, joka onnistui toimimaan haastavissa olosuhteissa 1950-luvun lopulta perestroikan alkuun vuonna 1986.
Toimin Venäjällä vuosina 1999–2012 ja kuuluin aktivistisukupolveen, joka usein ylenkatsoi dissidenttiliikettä. Keskellä 1990-luvun äärikapitalistista kaaosta, sotia ja oligarkkien suorittamaa kansallisomaisuuden ryöväystä vaikutti siltä, etteivät dissidentit olleet onnistuneet luomaan neuvostojärjestelmän tilalle mitään parempaa. Osa Venäjän vasemmistosta jopa kuvittelee, että 1990-luvun yksityistäminen oli liberaalien dissidenttien vika. Todellisuudessa Neuvostoliiton talousromahdus johtui surkeasta talouspolitiikasta, eivätkä 1990-luvulla nousseet valtaan toisinajattelijat vaan eliitin nuorempi sukupolvi. Dissidenttien ansiota on viimeiset 35 vuotta kestänyt suuremman, joskin jatkuvasti kaventuneen vapauden aika Venäjällä.
Dissidenteiltä voi oppia esimerkiksi kykyä toimia yhdessä yli aatteellisten erojen. Vain muutama anarkisti selvisi Leninin ja Stalinin vainoista, mutta yksi selvinneistä, Anna Garaseva, teki 1960-luvulla yhteistyötä äärioikeistolaisen monarkistin Aleksandr Solženitsynin kanssa tämän kirjoittaessa Vankileirien saaristoa, ja hän myös esiintyy kirjassa. Solženitsyn teki vuorostaan yhteistyötä länsimielisen liberaalin Andrei Saharovin kanssa. Dissidentit ymmärsivät, että heillä oli yhteinen ja ylivoimainen vastustaja.
Amnestyllä on oma tärkeä toimenkuvansa, ja Amnesty vaatii edelleen Navalnyin vapauttamista vankilasta, vaikkei pidäkään häntä mielipidevankina. Navalnyin tuomio ei tarkoita, etteikö tämän vanhoja ulostuloja saisi kritisoida. Mutta tämän päivän Venäjän toisinajattelijoiden yhteinen ja ylivoimainen vastustaja ei ole Navalnyi.
Kirjoittaja on matematiikan maisteri Venäjän kansojenvälisen ystävyyden yliopistosta.
uutiskirje 