Kesästä lähtien Suomen julkista keskustelua on hallinnut Nato-jäsenhakemus. On pohdittu miten prosessi etenee, ketkä kannattavat jäsenyyttä ja miten Kremlissä reagoidaan asiaan.
Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt Nato-jäsenyyden vaikutus Suomen ja Ruotsin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan tai niihin suomalaisiin toimijoihin, jotka työskentelevät maailmalla humanitaarisen avun tai rauhanvälityksen parissa.
Yksi näistä on presidentti Martti Ahtisaaren perustama rauhansäätiö CMI, joka on ollut mukana noin viidessäkymmenessä rauhanprosessissa.
– Jäsenyyden alkuvaiheessa toimintaamme voi kohdistua epäilyjä ja varsinkin Euroopan ulkopuolella monella saattaa olla kysymyksiä Suomen ulkopoliittisista valinnoista, sanoo CMI:n johtaja Janne Taalas, joka Kansan Uutisten haastattelun aikana valmisteli matkaa Teheraniin palattuaan Suomeen Algeriasta.
Kiperiä kysymyksiä ei pidä Taalaksen mukaan kuitenkaan pelätä. Sen sijaan niihin voi vastata osoittamalla, että rauhan edistäminen on edelleen keskeinen osa Suomen ja monen suomalaisen järjestön tavoitteita – myös Suomen liityttyä Natoon.
CMI ja Kirkon ulkomaanavun kaltaiset järjestöt pääsevät Taalaksen mukaan osoittamaan kykynsä ja luotettavuutensa kentällä lähes päivittäin. Lisäksi valtio voisi hälventää huolia Suomen ulkopoliittisesta linjasta erilaisilla signaaleilla. Nämä voisivat olla Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjin mandaatin kehittäminen sekä panostukset rauhaa edistäviin hankkeisiin niin kuin rauhanturvaamiseen tai humanitaariseen apuun.
Valtiontuista huolimatta CMI toimii kuitenkin valtiosta itsenäisesti ja siksi sen uskottavuus ei Taalaksen mukaan riipu Suomen ulkopolitiikasta.
– Meiltä ei pyydetä apua siksi, että olemme suomalaisia vaan siksi, että osaamme asiamme. Tämä tulee tulevaisuudessakin ratkaisemaan sen, mikäli meiltä pyydetään apua, Taalas sanoo.
Viime vuonna CMI sai lähes sata avunpyyntöä ja tänä vuonna pyyntöjen määrä on ollut kasvamaan päin.
Puolueeton välittäjä keskustelee kaikkien kanssa
Yksi maa, joka on onnistunut tasapainottelemaan rauhanvetoisen ulkopolitiikan ja aktiivisen Nato-jäsenyyden välillä on Norja. Suomeen verrattuna, rauhanvälitys ovat Norjassa astetta valtiojohtoisempia. Kun taas Suomessa järjestöillä vaikuttaa olevan enemmän vastuuta kannettavanaan.
Tosin Norjassakin rauhanvetoinen ulkopolitiikka on kohtalaisen uusi ilmiö.
– Siitä tuli vakiintunut osa Norjan ulkopolitiikkaa 1990-luvulla palestiinalaisten ja Israelin väliseen rauhaan tähtäävän Oslon rauhanprosessin myötä, arvioi Peace Research Institute Oslon (PRIO) johtaja Henrik Urdal.
Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana rauhan edistäminen on Norjassa vahvistunut entisestään ja se näkyy siihen varatuissa resursseissa, diplomaattien työskentelyssä ja niissä teemoissa, joita Norja painotti hakiessaan YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi.
Miten Naton jäsenyys on sitten vaikuttanut Norjan ulkopolitiikkaan ja pyrkimyksiin edistää rauhaa? Urdalin mukaan kysymys on kimurantti. Norja on ollut Naton jäsen vuodesta 1948 ja pitkäaikainen jäsenyys on ollut yksi niistä tekijöistä, joka on muokannut maan ulkopoliittista roolia.
Varmasti on myös rauhanprosesseja, joita voi olla vaikeampi päästä välittämään Naton jäsenenä, Urdal myöntää. Mutta toisaalta Nato-jäsenyydestä ja sen mukaan tuomista suhteista on myös ollut hyötyä.
– Meidän tehtävä konflikteissa on toimia puolueettomana välittäjänä. Norjalla ei ole sotilaallista vaikutusvaltaa. Mutta toisaalta meillä on läheiset suhteet Yhdysvaltoihin, joka on voinut tarjota neuvottelujen osapuolille tiettyjä takuita, Urdal sanoo.
Niin sanotun kaksoisroolin tasapainottaminen onkin Urdalin mukaan onnistunut siksi, että Norja on aina suostunut keskustelemaan kaikkien kanssa. Oli kyseessä sitten Afganistania hallitseva Taliban-liike, jota Norja isännöi tammikuussa, vaikka Norja osallistui myös Naton Afganistan-operaatioihin tai palestiinalainen Hamas.
Naton mukaan tuomista verkostoista voisi Taalaksen mukaan olla hyötyä myös CMI:lle.
Pieniä maita ilman siirtomaataakkaa
Norjalaisten kokemusten perusteella on siis konflikteja, jossa Nato-jäsenyydellä voi olla rauhanvälittäjän näkökulmasta sekä hyötyjä, että haittoja. Urdal painottaa kuitenkin, että kaukaisemmissa maissa niin kuin Sri Lankassa tai Venezuelassa, Nato-jäsenyyttä ei pidetä erityisen merkittävänä tekijänä, kun punnitaan välittäjän uskottavuutta.
– Suomea ja Ruotsia on pidetty niin pitkään osana länttä, että en tiedä tuleeko Nato-jäsenyys perustavanlaatuisesti muuttamaan tätä mielikuvaa, Urdal sanoo.
Samoilla linjoilla Urdalin kanssa on myös Ruotsin Ulkopoliittisen Instituutin vieraileva vanhempi tutkija Gunilla Herolf, joka painottaa, ettei Nato-jäsenyys pilaa Suomen ja Ruotsin maineita maailmalla huomioiden, että kummatkin maat ovat verrattain pieniä eikä kumpikaan kanna mukanaan siirtomaahistorian taakkaa.
– Jos puhutaan rauhanvälittäjän uskottavuudesta niin olisin paljon huolestuneempi vaikkapa Britanniasta tai Ranskasta, joilla on edelleen vahva vaikutus entisiin siirtomaihinsa, Herolf sanoo.
Suomi, Ruotsi, ja Norja lähestyvät Urdalin ja Taalaksen mukaan rauhanvälitystä samanlaisesta näkökulmasta – painottaen laajaa ja erilaisten ryhmien osallistumista rauhanneuvotteluihin sekä naisten ja nuorten oikeuksia.
Näitä näkökulmia Henrik Urdal näkisi mielellään Suomen ja Ruotsin puolustavan myös tulevaisuudessa.
– Suomella ja Norjalla on yhteistä myös se, että molemmissa maissa pidetään tärkeänä tasapainottelua Venäjän kanssa. Tämä tarkoittaa toimimista tavalla, joka vähentää jännitteitä ja ennaltaehkäisee konfliktien syttymistä. Norjan osalta tämä on tarkoittanut ydinaseiden ja pysyvien Nato-joukkojen kieltämistä omalla maaperällään rauhanaikana. Nämä ovat rajoituksia, joita olemme itse asettaneet itsellemme. Ehkä tätä voisi pohtia myös Suomessa, Urdal sanoo.
Turkin vaatimukset huolestuttavat
Samankaltaisuuksistaan huolimatta Ruotsi ja Suomi eroavat Norjasta siten, että molempia maita huolestuttaa Turkin kanssa solmittu yhteisymmärryspöytäkirja.
Turkki on pöytäkirjan nimissä esittänyt molemmille maille liudan vaatimuksia, joista varsinkin luovutuspyynnöt ovat puhututtaneet, sekä Ruotsissa, että Suomessa.
Turkin vaatimusten kasvaessa Gunilla Herolf arvioi, että Suomi ja Ruotsi joutuvat jossain vaiheessa vetämään rajan ja puolustamaan arvojaan.
– Voi olla, että eteen tulee tilanne, jolloin Suomen ja Ruotsin pitää sanoa, että ei käy, tätä emme hyväksy ja jos se sitten tarkoittaa, että emme pääse Naton jäseneksi niin olkoon niin. Silloin pääsemme ehkä osaksi Natoa vasta myöhemmin, Herolf sanoo.
Herolfin mukaan Turkin vipuvarsi tulee kuitenkin häviämään täysjäsenyyden myötä sillä Naton jäsenmailla on varsin rajalliset mahdollisuudet painostaa toisiaan sotilasliiton kautta. Siksi Natoa ei pitäisi verrata esimerkiksi Euroopan unioniin, jossa päätöksenteko on sitovampaa.
Nato ei myöskään ole samanmielisten maiden kerho varsinkin kun huomioi, että moni Nato-maa seisovat napit vastakkain erilaisissa kiistoissa ja konflikteissa Libyasta itäiselle Välimerelle.
– Ruotsi on osoittanut, että on mahdollista koota Nato-maista koostuvia rintamia, joiden tarkoitus on edistää rauhaa aseriisunnan muodossa. Tässä Ruotsi onnistui vuonna 2019 ydinaseriisuntaa vaatineen Tukholman aloitteen myötä, Herolf sanoo.
Rauhantekijöille ja erityisesti Pohjoismaille on siis tarjolla myös Naton jäseninä roppakaupalla näytönpaikkoja. Kunhan ei väistä vastuuta.
uutiskirje 
