Meillä Suomessa rivikansalaisten keskuudessa on vallalla käsitys, että Suomi on vapaan tiedonvälityksen mallimaa. Tiedotusvälineet ja toimittajat kuorossa paheksuvat Venäjän, Kiinan ja muiden diktatuurimaiden mielipidevapautta. Millaista on sitten journalistinen vapaus Suomessa?
Olen harrastanut yhteiskunnallista talouskirjoittelua jo noin 30 vuotta. Siinä sivussa kirjoittanut muutaman kirjan. Tänä aikana olen törmännyt useasti tähän ”journalistiseen vapauteen”.
Olen tullut siihen tulokseen, että ”tietyistä asioista” ei saa kirjoittaa Suomessa kriittisesti. Tai tietysti jokainen saa kirjoittaa pöytälaatikkoonsa mitä haluaa, mutta niitä ei julkaista – ainakaan valtalehdistössä.
Toisinajattelijalle ei anneta palstatilaa. Jos kirjoittaa täysin perättömiä, isoilla valtamedioilla pitäisi olla ammattitaitoisia toimittajia, jotka voivat ”ampua alas” perättömät väitteet ja näkemykset. Jos toimituskunnasta ei löydy asiantuntemusta, iso valtalehti voi aina tilata ulkopuoliselta asiantuntijalta vastakirjoituksen.
Mitä sitten ovat ne asiat, joista valtalehdet vaikenevat? 30 vuoden kokemuksella kiteyttäisin sen seuraavaan: Jos Kansan Uutiset tekee jostakin aiheesta tai tutkimustuloksesta aukeaman jutun, Hesari tekee siitä 1–2 palstan kirjoituksen, jonka se piilottaa mainosten tai kuolinilmoitusten joukkoon. Kauppalehti ja Nykypäivä vaikenevat siitä kokonaan.
Siis tiedonvälityksessä ei ole olennaista mistä kirjoitetaan vaan mistä vaietaan. Voisin konkretisoida vaiettavat asiat pähkinänkuoressa siten, että kaikki sellainen tieto, joka horjuttaa vapaan markkinatalouden ideologiaa, on pannassa. Mitä tehokkaammin uusi tieto sitä horjuttaa, sitä varmemmin sitä ei julkaista.
Otan muutaman esimerkin. Nykyisen finanssikriisin yhteydessä olen yrittänyt saada Kansainvälisen järjestelypankki BIS:n tilastotietoja esille Hesarissa, Aamulehdessä, Suomen Kuvalehdessä ja YLE:ssä vain muutaman mainitakseni.
Valtamedioissa ei sovi pohtia, kuinka pitkälle näitä EU-valtioiden pelastusoperaatioita on järkevää jatkaa (Islanti, Kreikka, Irlanti, Portugali), kun niiden loppumisesta ei ole mitään varmuutta (seuraavaksi, Italia, Espanja Belgia, Ranska?). Ongelmanahan eivät ole ylivelkaantuneet valtiot, vaan niitä väkisin ja vastuuttomasti lainoittaneet pankit.
Finanssikriisin hoitoon maailmanlaajuisesti oli tutkimuslaitos Grail Researchin mukaan laitettu jo syksyyn 2009 mennessä veronmaksajien rahoja yli 20 000 miljardia dollaria (lähes puolet koko maailman BKT:sta) elvytykseen ja pääomittamiseen, jotta pankit pysyisivät pystyssä. Sen jälkeen ehkä vielä toinen mokoma.
Yksikään valtamedia ei ole kertonut, että pankkien johdannaistuotteitten velkasaatavien arvo on 676 biljoonaa eli 13-kertainen koko maailman BKT:hen nähden! (Lähde: Kansainvälinen järjestelypankki BIS v. 2008). Pankkeja ja niiden taseita ei reaalimaailman rahoilla pelasteta. Kukaan ei tiedä tarkasti onko toinen mokoma menetetty syksyn 2009 jälkeen?
Toinen esimerkki asiasta, jolle ei saa palstatilaa valtamedioista ja jota toimittajat eivät käsittele, ovat verotulot. Koko 1990-luvun valtion budjetti oli 200 miljardin markan (35 mrd€) tuntumassa. Jos valtio perisi verotuloja tuotannon kasvun suhteessa, verotulojen pitäisi nykyisen 50 miljardin euron sijasta olla 70 miljardia. Ei olisi mitään kestävyysvajetta.
Kaikki valtamediat ovat kritiikittä levittäneet kokoomuksen ja EK:n markkinoimaa ”työllistävää verouudistusta”. Sen mukaan jos yritys saa lievemmällä verotuksella kerätyksi enemmän voittoja, sillä on mahdollisuus investoida ja luoda uusia työpaikkoja.
2000-luvulla yritysten taseet ovat kohentuneet tuntuvasti. Kuluneiden 10 vuoden aikana veronalaisia osinkotuloja on Suomessa jaettu luonnollisille henkilöille 32,4 miljardia euroa ja veronalaisia luovutus- eli myyntivoittoja osin samoille henkilöille 28,5 miljardia. Lisäksi yritysjohtajille on maksettu nelisen miljardia euroa ”työsuhdeoptioina”.
Investointien sijasta pörssiyritykset ovat myös ostaneet miljardikaupalla omia osakkeitaan. Esimerkiksi pelkästään Nokia on 2000-luvulla ostanut omia osakkeitaan yli 18 miljardilla ja mitätöinyt ne. Ulkomaille sitä vastoin on luotu yli 300 000 työpaikkaa.
Myös pörssin ulkopuolella olevat yrittäjät kuittasivat 12 miljardia euroa täysin verottomasti vuosien 2005–2011 välillä, eivätkä investoineet.
Valtamediat eivät ole myöskään kertoneet, että maailmanlaajuisesti BKT:n kasvu on jostakin ”käsittämättömästä syystä” hyytynyt. 1960-luvulla kasvu oli vajaa 4 prosenttia, 1970-luvulla runsas 2 prosenttia, 1980-luvulla reilu 1 prosenttia, 1990-luvulla 1 prosentti.
Nyt 2000-luvulla on ollut yllättäen parin prosentin (keinotekoista ja väliaikaista) kasvua, koska kaikki ovat eläneet velaksi, niin valtiot, yritykset kuin yksityiset kansalaisetkin. Teollisuusmaiden kokonaisvelan kasvu vuosina 2000–2008 oli 40 000 miljardia dollaria!
Velkojen takaisinmaksu ja tulevien konkurssikypsien pankkien pääomittaminen eivät taatusti tiedä hyvää tulevalle BKT:n kasvulle. Kun tuottavuus kasvaa nopeammin kuin markkinat, se hävittää nykyisiäkin työpaikkoja.
Tässä vain muutama yhteiskunnallisesti ”vähäpätöinen” asia, joista suomalaisissa valtamedioissa ei saa eikä voi puhua. Kokemukseni mukaan mielipiteiden vapaudesta päätettäessä avainasemissa ovat medioitten päätoimittajat ja toimitusten esimiehet. Käytännössä he toimivat omistajien intressien valvojina.
Kaupallisen lehdistön sensuroinnin vielä voi jotenkin ymmärtää, mutta YLE:n toimituksen sensurointi herättää kyllä kummastusta. Onko ”Reporadion” tilalle noussut nyt ”S(t)asistudio”, kun YLE:n hallintoneuvosto ja johtoporras on miehitetty kokoomuslaisilla poliitikoilla?
Medioiden päätoimittajat esiintyvät mielellään puolueettomina ja avoimen journalismin esitaistelijoina. Kuitenkin monet heistä osallistuvat talouselämän päättäjien salaseurojen kokouksiin. Esimerkiksi Bildenbergin kokoukseen on vuosi toisensa jälkeen osallistunut eri maiden – myös Suomen – valtamedioiden vaitiololupauksen tehnyttä johtoporrasta.
Näistä epädemokraattisista kokouksista, niissä käsiteltävistä asioista ja osallistujista valtamediat ovat hiirenhiljaa. Heiltä on unohtunut yksi journalismin perusperiaatteista: journalismin tulisi olla riippumaton valtaeliitistä. Medioiden tulisi olla neljäs riippumaton valtiomahti ja vallan vahtikoira, eikä salaliittolainen valtiomahtien kanssa.
Salaisesta veljeilystä valtaapitävien kanssa Ylen Ulkolinja esitti (18.5 2011) karmaisevan esimerkin Berlusconi, Italian ihme. Berlusconin auttoi valtaan Vapaamuurarien salaseura (Loosi P2). Berlusconi hankki salaseuran jäsenten pankinjohtajien ja valtaapitävien hyväveliverkoston sekä mafian yhteistyön avulla Italian mediamonopolin. Tiedotusmonopolilla hän korruptoi ja lobotoi koko Italian politiikan ja journalismin.
Olen useita kertoja esittänyt median tutkijoille, että he tutkisivat, miten paljon päätoimittajat Suomessa säätelevät ja rajoittavat toimittajien ilmaisuvapautta ja valitsevat mieleisensä ulkopuoliset ”asiantuntijat”. Jostakin käsittämättömästä syystä sellaista tutkimusta ei ole vieläkään tehty.
lehti 