Suomessa on kuohunut koko kesän. Petteri Orpon hallitus tuskin ehti aloittaa, kun sosiaaliset mediat alkoivat kuhista milloin mesimäyristä, milloin ”riikasta” tai siitä, onko fiskaalikonservatiiviksi julistautuvan Riikka Purran johtama äärioikeistopuolue osa oikeistoa vai ei.
Kaava on aina jokseenkin samanlainen. Internetin taitavat arkeologit nostavat esiin jonkun rasistisen tai muuten vaan kyseenalaisen seikan perussuomalaisten toiminnassa. Herää keskustelu joka kasvattaa kierroksia sen verran, että media päätyy kysymään siitä asianomaiselta perussuomalaiselta. Tämä kiistää kaiken ja syyttää mediaa ajojahdista. Kaikille jää paha mieli.
Sitten alkaa loputon jankutus, joka tuntuu ja kuulostaa typerältä. Se saa suunnilleen muodon ”kyllä n-sanan käyttö on rasistista, tutkijakin sanoo niin”. ”Kyllä mielestäni natseja riveissään hyysäävää puoluetta joka haluaa maahanmuuttajille alemman sosiaaliturvan voisi luonnehtia äärioikeistolaiseksi”. Perussuomalaisten ja pääministerin tapa kiistää täysin ilmeisiä asioita saa meidät jankkaamaan niitä kuin rikkinäinen levy.
Usein riidoissa näyttää olevan kyse perustavammista asioista kuin päälle päin ilmenee. Perussuomalaisten tapa kiistää heihin kohdistuvat luonnehdinnat tai paljastukset ei nimittäin varsinaisesti liity asioiden paikkansapitävyyteen. Ennemmin syitä voisi hakea perustavasta antagonismista, jolla puolue suhtautuu ”vihollisiinsa”.
Perussuomalaisten logiikka
Perussuomalaiset toimii kulttuurisodan logiikalla, ja tässä on tärkeää painottaa myös sanaa ”sota”. Se tarkoittaa, että siinä missä suomalainen poliittinen kenttä on yleisesti tottunut käytöstapoihin ja korkeintaan kohteliaaseen nälvintään, perussuomalaisille käynnissä on aina eksistentiaalinen kamppailu omasta elintilasta. Tähän liittyy myös tiukka linja kaikkien ulkopuolelta tulevien määritelmien ja kuvausten suhteen. Niitä ei yksinkertaisesti oteta vastaan.
Niinpä kun joku esittää ilmeisen rasistisesta kirjoittelusta kysymyksen, onko tämä rasistista, oleellista ei perussuomalaisille ole se, onko kyse rasismista. Oleellista on se, että joku ulkopuolinen (lue ”vihollinen”) ei pääse määrittelemään meitä. Oli kyseessä sitten oikeistolaisuus tai rasismi, vastaus on aina tiukka ei. Valtavirtamedialle voidaan vastata mitä huvittaa, koska lähtökohtaisesti se ei kuitenkaan edusta meitä. Ja taas alkaa sosiaalisen median jankkaaminen ja tivataan tutkijoilta, onko tämä nyt rasismia vai miten.
Onko tällaisesta jankkaamisansasta tietä ulos, vai onko meidät tuomittu toistelemaan tiettyjä itsestäänselvyyksiä? Osoittelemaan että ”kyllä, kyllä ne ovat rasisteja” seuraavat neljä vuotta?
Mitä tehdä
Yhtä ratkaisua tarjoavat muut hallituspuolueet. Petteri Orpo, Sari Essayah ja Anna-Maja Henriksson ovat valinneet eräänlaisen ”puheaktien” tien suhteessa rasismiin. Tämä J.L. Austinin kuuluisaksi tekemä termi kuvaa sellaista julistusta, jolla on valta muuttaa asioita maailmassa. Esimerkiksi papin aamen tekee avioliitosta totta. Vastaavalla tavalla rasismista vapaaksi julistautuminen vie rasismin pois. Se julistetaan olemattomaksi vähän niin kuin avioliitto julistetaan solmituksi.
Hallitus valmistelee innokkaasti kautensa aluksi tiedonantoa rasisminvastaisuudesta. Tiedonantoon kuuluu toki luottamusäänestys, joka tekee siitä muutakin kuin pelkän julistuksen. Siitä huolimatta mieleen tulee, että näistä tiedotustilaisuuksista ja tiedonannoista jää lopulta käteen vain epäuskoa, jankuttamista ja suoranaista suuttumusta. Suuttumusta sitä kohtaan, millä tasolla rasismikeskustelu suomalaisessa yhteiskunnassa on.
Jos vakavissaan haluaisi tarkastella rasismia suomalaisessa politiikassa, voitaisiin suoraan todeta perussuomalaisten kiitettävä rasistinen suoritus läpi olemassaolonsa. Sitten voitaisiin sulkea puolue ikuisesti ulos hallitusyhteistyöstä ja siirtyä eteenpäin.
Vasta sen jälkeen päästäisiin niihin kiusallisiin asioihin, joita muut puolueet hyväksyvät ja edistävät: paperittomien ja muiden siirtolaisten hyväksikäyttöön työmarkkinoilla, ihmiskauppaan, valtavaan koulutukselliseen ja ammatilliseen segregaatioon, pakkopalautuksiin, EU:n ulkopuolisen työvoiman tarveharkintaan ja Frontexin murhapolitiikkaan EU-rajoilla, johon Suomikin osallistuu. Rasismi Suomessa ei todellakaan rajaudu perussuomalaisten tölväisyihin tai rasistisiin ohjelmiin. Rasismi on yhteiskunnan käytännöissä, viranomaisohjeissa ja koulutusjärjestelmässä. Kaikkea tätä pitää yllä puoluekenttä paljon perussuomalaisia laajemmin.
Hallitusohjelmassakin riittää rasismia vaikka muille jakaa, ja jokainen ohjelman hyväksynyt puolue kantaa siitä vastuun. Rasismikeskustelua olisikin tärkeää laajentaa koskemaan niitä rasismin muotoja, jotka nauttivat yhteiskunnassa laajempaa hyväksyntää. Opposition tehtävä onkin laajentaa keskustelu koskemaan rasistisia käytäntöjä myös silloin, kun niistä ei saa raflaavia otsikoita.
Perussuomalaisten kanssa emme tule pääsemään koskaan eteenpäin. Puolue jollain tasolla jopa nauttii siitä, että me kihisemme raivosta sen vastauksille. Samalla sen uhriasema vahvistuu ja keskustelu polkee paikallaan.
uutiskirje 
