Samalla tavalla kuin yhteiskuntamme luottaa sähköön ja öljyyn, se luottaa yhä enenevässä määrin tekoälyyn. Kun otamme kuvan kännykkäkamerallamme, tekoäly korjailee sen ”aidon” näköiseksi.
Joka kerta, kun ostamme jotain kaupasta, tekoäly muodostaa pienen pisaran siitä datamerestä, jonka perusteella monimutkaiset algoritmit sanovat, mihin suuntaan kauppa kehittyy. Itseohjautuvia autoja kehitellään, tosin ennen kaikkea tarkoitus on vain suoda tekoälylle suurempi rooli auton toiminnassa.
Olen ammatiltani kääntäjä. Työssäni koneoppimisen tuottamat sovellukset ovat arkipäivää. Reilusti yli kymmenen vuotta sitten Google Translaten kaltaiset käännösohjelmat olivat naurun aihe. Viisi vuotta sitten nauru oli jo hyvää vauhtia hiljenemässä.
Vielä minua ei ole korvattu, mutta yhtäkkiä muutkin valkokaulustyöläiset ovat havahtuneet siihen, että heillekin saattaisi näin joku päivä tapahtua. Ehkäpä siksi tekoälykeskustelussa onkin nykyisin akuutti pelon elementti.
Ohjelmoijat kuvittelivat jonakin päivänä rakentavansa tekoälyn, joka korvaa muut työläiset – mutta yhtäkkiä kone onkin korvaamassa juuri hänet. Tämä oma ”henkilökohtainen maailmanloppu” voi peilautua uskomukseen, että tekoäly on tuomassa laajemmankin maailmanlopun.
Riskejä on monta muutakin. Teknologian edistysaskeleet antavat käyttöömme lähes taianomaisia koneita, mutta ne tekevät koko yhteiskunnastamme kuin valtaisan koneen, lukemattomien pienten toisiinsa kutoutuneiden osasten summan. Mutta mitä jos tämä kone pysähtyy?
Kysymys ei ole uusi. Sen kysyi ehkä ensimmäisenä E. M. Forster. Matka Intiaan -romaanistaan tunnettu englantilainen kirjailija kirjoitti The Machine Stops -novellin jo vuonna 1909. Vaikka tämä tapahtui vuosikymmeniä ennen internetin keksimistä ja useita vuosikymmeniä ennen ChatGPT:n kehittymistä, kyseessä on yksi olennaisimmista verkkoa ja tekoälyä käsittelevistä novelleista, mitä on kirjoitettu.
The Machine Stops kertoo ihmiskunnasta, joka asuu maan alla valtavan koneen huomassa. Kone huolehtii kaikista ihmisten tarpeista. Vaikka ihmiset voivat tavata toisiaan, he eivät tee niin: sen sijaan he istuvat kotonaan ja vaihtavat tietoa ja kulttuurisia luomuksiaan koneen sisäisen putkipostijärjestelmän ja kuvaruutujen kautta. Kulttuuri on taantunut, ja kaikki tällainen kulttuurin luonti on pelkästään vanhan kulttuurin osien uudelleenkoostamista ja järjestelyä.
Pikkuhiljaa yhteiskunta taantuu ja konetta aletaan palvoa jumalana. Ulkona liikkuminen, joka ennen on ollut teoriassa mahdollista, kielletään. Kone alkaa osoittaa merkkejä rapistumisesta, mutta ihmiset, jotka eivät enää tiedä mitään muuta kuin Koneen, eivät enää osaa tulkita näitä merkkejä muuten kuin jumalallisen koneen tarkoitusperällisinä tekoina.
Sankari, joka on kertonut äidilleen maan pinnalla asuvista ihmisistä ja yrittänyt herätellä tätä siihen faktaan, että tämän elämä on taantunut Koneen hellässä huomassa, yrittää saada äidin uskomaan, että Kone on pysähtymässä. Äitikään ei kuitenkaan pysty enää ymmärtämään tällaisia asioita.
Lopulta kone pysähtyy ja kaikki sen käsiin elämänsä luottaneet kuolevat, myös sankari ja tämän äiti. Novellin loppuun jää toivoksi, että maan pinnalla asuvat tuntemattomat ihmiset osaavat lopulta rakentaa sivilisaation uudestaan.
On helppo yhdistää Forsterin Kone meitä kaikkia ympäröivään teknologiseen järjestelmään sekä putkipostijärjestelmä ja kuvaruudut internetiin, ja kulttuurin taantuminen samalla lailla olemassa olevaa kulttuuria ja sanoja yhdisteleviin tekoälyihin.
Jumalallisella tavalla palvominenkaan ei ole kaukana – joskus vain hiuksenhienon eron päässä – siitä, miten tekoälystä visioidaan kauimmas katsovissa piireissä. Niille, joille kone ei ole ihmiskunnan tappava SkyNet tai sisäänsä harhoihin sulkeva Matrix, teknologisen kehityksen päätepisteessä odottaa singulariteetti eli teknologian kehityksen nopeutuminen käytännössä äärettömyyteen asti, pisteeseen, jossa oikeastaan kaikki on mahdollista. Eräänlainen nörttien ylösnousemus ja paratiisi, siis.
Isaac Asimovin novellissa Viimeinen kysymys (The Last Question, 1956) kuvaillaan tekoälyä, jonka eri muodot kehittyvät ihmissukupolvien kuluessa ja universumin vanhetessa lopulta niin mahtaviksi, että se onnistuu, viimeisenä ja kaiken kattavana luomakunnan kappaleena, kääntämään termodynamiikan lait ja julistamaan kuolleelle universumille ”Tulkoon valkeus!” – ja valkeus tulee.
Asimov kirjoitti fiktiota. Kehittynytkään tekoäly ei ole jumala eikä voi kääntää termodynamiikan lakeja. Paratiisiin emme pääse. Avaruuteen ehkä voimme päästä, mutta avaruuteen levittäytyminenkin voi osoittautua paljon vaikeammaksi kuin luulemme. Tällöin todennäköisintä on, että lopulta termodynamiikan lait lyövät kasvoille. Kehitys loppuu. Kone pysähtyy – tavalla tai toiselle. Jäämme tyhjän päälle. Mikä avuksi?
Scifi-visiot kuolemista ja paratiiseista ovat huimia. Minut sai tätä kaikkea miettimään huomattavasti arkisempi kysymys: ruotsinopetus. Pakkoruotsi – käytän nyt tätä kaikkien tuntemaa ilmaisua asiasta, en kiertoilmaisuja – on taas ollut kysymyksenä hetkellisesti pinnalla, kun on pohdittu, sopivatko perussuomalaiset ja RKP samaan hallitukseen.
Olen kääntäjänä miettinyt tekoälyyn liittyviä kysymyksiä jo hyvän aikaa nimenomaan kielten, kääntämisen ja tulkkauksen näkökulmasta. Nyt ensi kertaa kunnolla yhdistin tekoälyyn kysymyksen siitä, tarvitseeko kieliä tulevaisuudessa oppia ollenkaan. Ovathan konekäännösohjelmat jo nyt hyviä. LLM-pohjaiset mallit eivät vielä vastaa kääntämiseen erikseen kehitettyjä algoritmeja, mutta ne ovat lähellä.
Scifi-visiosta toiseen. Ajatellaanpa, että kohta meillä todellakin on Linnunradan käsikirjan liftareille -romaanista tuttu Baabelin kala. Baabelin kala lyödään kirjasarjan alussa maapallolta ummikkona tulleen päähenkilön korvaan – ja kas vain, kohta tämä ymmärtää kieliä, joita ulkoavaruudessa puhutaan, vaikkei aina ehkä haluaisikaan ymmärtää.
Tosielämän Baabelin kala olisi ohjelma, joka voi luotettavasti tulkata kielestä toiseen reaaliaikaisesti. Tällöin voisin puhua vaikkapa puhelimeen tai mikrofoniin suomeksi, ja keskustelumme toinen osapuoli kuulee sanani ruotsiksi, tai toisinpäin. Palveluiden hoitaminen jommallakummalla kielellä ei siis vaatisi kielen osaamista, sillä Baabelin kala -ohjelma hoitaa sen luonnostaan.
Mihin tällöin tarvittaisiin pakollista ruotsin opetusta? Pakkoruotsi takaa näitä palveluja osaavat virkailijat teoriassa, mutta käytännössä ruotsin osaaminen suomenkielisiltä usein on mitä on. Itsekin pääsin yliopiston ruotsinkurssista läpi rimaa hipoen, mikä ei ole toki varsinainen ylpeilyn aihe. No, enpä virkamies olekaan.
Baabelin kalan nimi tulee Baabelin tornista. Se on Vanhan testamentin kertomus tornista, jonka ihmiskunta rakensi tavoitellessaan jumaluutta. Tornin sortuminen aiheutti Vanhan testamentin mukaan sen, että puhumme eri kieliä emmekä ymmärrä toisiamme. Jos alkaisimme luottaa käännöskoneisiin, ne voisivat jonakin päivänä lakata toimimasta. Meillä pitää olla taitoja, tietoja ja inhimillistä osaamista senkin jälkeen, kun näin tapahtuu.
Sama pätee moneen muuhunkin elämän alueeseen. Kun suunnistan paikasta toiseen kaupungin sisällä, luotan kännykkään. Katoavatko luontaiset suunnistuskykyni hiljalleen? Kun etsin jotain tiedon murenaa vaikkapa tällaista esseetä kirjoittaessani, katson tiedon Googlesta. Jos internetiä ei olisi, löytyykö kaikki sen jälkeen tarvittava vielä kirjoista, ja miten sen sieltä löytää?
Ja nämä ovat vielä todella pintapuolisia kysymyksiä, joissa ei mennä siihen yhteiskunnan perusinfrastruktuuriin, joka on joka hetki riippuvainen mitä erilaisimpien ohjelmistojen sulavasta toiminnasta.
Harvempi on lukenut The Machine Stops -novellia, mutta monet ovat katsoneet Wall-E-animaatioelokuvan. Sen pääosassa on söpö Wall-E-robotti, jolla on lemmentuskia toisen robotin kanssa, mutta elokuvan laajempi narratiivi käsittelee ihmiskuntaa, joka maan alle kaivautumisen sijasta on lentänyt avaruusaluksille, koska maapallo on saastutettu pilalle.
Wall-E:n ihmiset ovat samalla lailla aluksia valvovan koneen huomassa, taantuneina muodottomiksi kuluttajiksi, jotka tuijottavat ruutujaan lennellessään laitteella paikasta toiseen.
Elokuva on jo tarpeeksi vanha, jotta sen voi spoilata: lopulta Wall-E:ssäkin kone pysähtyy. Ihmisiä taantuneina pitävä tekoäly voitetaan ja avaruusalusten on palattava maan pinnalle, jossa kasvit ovat taas alkaneet versomaan.
Elokuvan lopputekstien aikana pyörivissä kauniissa kuvissa näytetään, kuinka ihmiset ryhtyvät robottien avulla taas ruumiilliseen työhön siivotakseen maapalloa ja rakentaakseen elämää uudelleen. Ihmisten nousu koneavusteisen taantumuksen tilasta näytetään fyysisesti siinä, että töitä tehdessään he myös samalla laihtuvat. Mikä sen selkeämpi metafora ulkonäkökeskeisessä yhteiskunnassa?
Wall-E saa asiat näyttämään huomattavasti helpommalta kuin Forsterin novelli, tietenkin myös siksi, että Pixar-elokuvassa on luontevampaa olla onnellinen loppu kuin vuosisadan alun brittikirjailijan teoksessa. Se, miten helppoa ihmiskunnan, joka olisi oikeasti riippuvainen koneista ja näiden tekemisistä, olisi nousta koneen pysähdyttyä, riippuu monista eri tekijöistä.
Kone huolehtii kaikista ihmisten tarpeista.
Miten paljon teknologia on vallannut alaa elämistämme? Miten pysähtyminen tapahtuisi – yllättäen vai pikkuhiljaa? Olisiko kyse esimerkiksi tietystä alueesta vai koko maailmasta? Kyse voisi olla resurssien pikkuhiljaisesta loppumisesta, tietokoneviruksesta, siitä, että teknologinen kehitys yhtäkkiä vain kielletään liian vaarallisena, kuten viime aikoina on enenevässä määrin ehdoteltu – tai jostain täysin odottamattomasta.
Kuitenkin ehkä tärkeimpiä kysymyksiä on se, millä tavoin yhteiskunta mahdollisiin tilanteisiin valmistautuu. Tähänkin kysymykseen vastauksen avaimet antavat hyvinvointivaltiosta tutut instituutiot.
Sääntelyllä voimme varmistaa, että vaikka tekoäly kehittyisi elämäämme parantavaksi voimaksi, se pysyy silti aisoissa. Helpoin tapa päästä siihen, että elämme kaikki Koneen hellässä huomassa ilman, että tiedämme mistään muusta tai voimme elää muunlaisessa maailmassa, on antaa kapitalismin myydä se kaikki meille. Monta elämäämme helpottavaa tuotetta se onkin jo myynyt, kuten kaikki ne kännykät, tietokoneet ja ohjelmistot, joihin luotamme yhä enemmän.
Koulujärjestelmällä voimme varmistaa, että jokaisella on ainakin tietyt perustaidot sitä varten, kun kone pysähtyy: lukeminen, laskeminen ja myös kielet, ruotsi mukaan lukien. Tekoälyjen kehittäminen antaa meille huimia mahdollisuuksia kehittää koulutusta, mutta se ei voi tapahtua niin, että perustaidot syrjäytyvät kokonaan.
Tulevaisuuden koulutuksen on valmistettava ihmiset sekä siihen elämään, missä kone toimii, että siihen, missä kone pysähtyy. Sama pätee myös jokaiseen muuhun yhteiskunnan instituutioon. Tämä yhteiskunnan instituutioiden ja tekoälyn yhteensovittaminen tavalla, jossa tekoäly on instituutioiden osa muttei koskaan selkäranka, on tulevan hallituskauden yksi olennaisin tehtävä.
uutiskirje 