”Heikki Pursiainen Ellun Kanojen pääekonomistiksi”, kertoo viestintätoimisto Ellun Kanojen tiedote lokakuulta 2022.
Politiikan perinteiset vaikuttajat, kuten ammattiyhdistysliike ja työnantajajärjestöt, ovat jo pitkään edistäneet asiaansa julkisuudessa ja kabineteissa pääekonomistien avulla, mutta viime vuosina myös vaikuttajakentän uudet pelurit ovat havahtuneet ekonomismin hyötyihin. Ellun Kanojen kilpailija, niin ikään viestintä- ja vaikuttajapalveluita myyvä Miltton rekrytoi itselleen pääekonomistin jo vuonna 2017.
Tällaiset rekrytoinnit kielivät ekonomistien arvo- ja vaikutusvallasta, vaikka aiemmin työurallaan muun muassa ajatuspaja Liberassa ja Must Read -vaikuttajamediassa työskennellyt Heikki Pursiainen onkin sittemmin siirtynyt uusiin tehtäviin Helsingin kaupungille.
Ekonomisteja tarvitaan paitsi laatimaan talous- ja suhdanne-ennusteita ja kesyttämään Excelin solukkoja myös viestinviejiksi ja julkisuudessa toimiviksi politiikkainfluenssereiksi. Monissa edunvalvontaorganisaatioissa ja vaikutusvaltaa myyvissä yrityksissä ekonomistit ovatkin miltei täysipäiväisiä viestinnän ammattilaisia. Talousviisauden tuomalla arvovallalla ekonomistit edistävät työnantajiensa tavoitteita sekä politiikan kulisseissa että kasvavassa määrin myös mediassa. Vaikutusvaltaa ja asiakkaita tavoitteleville organisaatioille ja yrityksille ekonomistien keräämä näkyvyys on arvokasta mainostilaa.
Työnantajat panostavat ekonomistien mediataitoihin esimerkiksi some- ja esiintymiskursseja tarjoamalla. Uutisorganisaation arjen näkökulmasta julkiset esiintymiset taitava ekonomisti on puolestaan arvokas kontakti, joka hoitaa rutiinilla leiviskänsä ajankohtaisohjelman haastateltavan pallilla.
Ranskalainen sosiologi Marion Fourcade on tutkimuksissaan tarkastellut ekonomistien yhteiskunnallista asemaa ja valtaa. Fourcaden mukaan ekonomistien marssi julkisen elämän ja poliittisen päätöksenteon keskiöön alkoi 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Maailma oli – silloinkin – murrosten ja kriisien kourissa. Klassisen liberalismin laissez faire -talouseetoksen legitimiteetti oli ryvettynyt 1920- ja 30-lukujen taitteen suuressa talouslamassa. Fasismin ja muiden ääriliikkeiden nousu koetteli puolestaan liberalismin poliittista ja sosiaalista perustaa. Yhteiskunnallinen ilmapiiri oli kypsä talouden ja politiikan suunnanmuutokselle.
Samaan aikaan keynesiläinen makrotalousteoria oli vaivihkaisessa nousussa. Toisin kuin klassinen liberalismi, joka korosti yksilöiden vapauksia toimia ja yrittää vapaasti markkinoilla, keynesiläinen teoria tarkasteli kansantaloutta kokonaisuutena: taloustieteellisesti mitattavien ja hallinnoitavien suureiden ja muuttujien näkökulmasta.
Ensimmäistä kertaa taloushistoriassa talouskasvu, työllisyys, työttömyys ja esimerkiksi vaihtotaseet piirtyivät esiin tilastollisina ilmiöinä. Tuli mahdolliseksi kuvitella talous sellaisena kokonaisuutena kuin sen nykyään ymmärrämme: ei yksin kauppaa käyvien yksilöiden markkinapaikkana, vaan valtiollisena ja kansainvälisenä kokonaisuutena, jota voi ja on syytäkin hallita taloustieteelliseen asiantuntemukseen sekä taloudesta kerättyyn tietoon perustuvilla poliittisilla päätöksillä.
Talousviisauden tuomalla arvovallalla ekonomistit edistävät työnantajiensa tavoitteita.
Kuten Marion Fourcade kirjoittaa, kansallisvaltio samoin kuin sen politiikka taloudellistuivat. Asiantuntijavetoinen taloudenpito ja suhdanteiden hallinta nousivat politiikan keskeisimmäksi osa-alueeksi. Moderni makrotaloustiede tarjosi päättäjille työkalut ja mittarit kansalaisten elintason parantamiseen. Täystyöllisyydestä tuli monissa länsimaissa poliittisen päätöksenteon keskeinen tavoite – kiitos vuosisadan alun yhteiskunnallisen tutinan ja maailmansotien kauhujen, jotka haluttiin välttää hinnalla millä hyvänsä.
Taloustieteen tarjoamien työkalujen avulla säänneltiin investointeja ja pääomavirtoja. Kansat vaurastuivat aktiivisen teollisuuspolitiikan ansiosta. Kansallisvaltion kokonaisvaltaisen teollistamisen tarve ja huoli investointien kohdentumisesta leimasivat esimerkiksi 1956 presidentiksi valitun Urho Kekkosen vuonna 1952 ilmestynyttä Onko maallamme malttia vaurastua? –pamflettia.
Kolikon kääntöpuoli oli politiikan läpitunkeva teknokratisoituminen eli asiantuntijavetoistuminen. Taloustieteilijät marssitettiin näkyville ja arvovaltaisille yhteiskunnallisille paikoille: Yhdysvaltain presidenttiä neuvova talousviisaiden ryhmä Council of Economic Advisers perustettiin vuonna 1946. Talouspolitiikka oli pahimmillaan – tai parhaimmillaan – insinöörityötä, jossa talouspolitiikan mekaanikko kontrolloi yhden vivun avulla kotimaista kysyntää ja toisella taas palkkojen kehitystä.
Yhteiskuntien vaurastuessa intohimoinen joukkovoima, politiikan suuret jakolinjat ja ideologiset konfliktit työn ja pääoman välillä maltillistuivat vähä vähältä demarikonsensukseksi ja taloustieteellisten mallien pohjalta tehtäväksi politiikan hienosäädöksi.
Vähitellen talouspolitiikassa ja -tieteessä alkoivat jälleen puhaltaa uudet tuulet. 1970-luvun energiakriisien ruokkima stagflaatio – korkean inflaation ja työttömyyden yhdistelmä – nakersi aktiivisen keynesiläisen suhdannepolitiikan hyväksyttävyyttä ja tieteellistä arvovaltaa. Taloustieteen julkisen valinnan teoreetikot puolestaan kritikoivat poliitikkoja lyhytnäköisestä ja kokonaistaloudellisesti tuhoisasta asenteesta taloudenpitoon. Julkisia menoja paisutettiin inflaation uhallakin, jotta omat äänestäjät ja taustapirut pysyisivät tyytyväisinä, kuului ekonomistien kritiikki.
Ekonomistinen kyynisyys päättäjien taloustaitoja kohtaan vakiintui politiikan uudeksi arkijärjeksi. Pitkäjänteisiin ja ei-populistisiin talouspoliittisiin päätöksiin pystyisivät vain politiikan talutusnuorasta vapautetut, itsenäiset asiantuntijaorganisaatiot, kuten keskuspankit. Roimilla koronnostoillaan Paul Volckerin johtama Fed eli Yhdysvaltojen keskuspankki piiskasi Yhdysvaltojen talouden taantumaan ja inflaation kuriin.
1970-luvun käänteet ja taloustieteen valta tuntuvat talouspolitiikan arjessa edelleen. Suomessakin talouspolitiikan valmistelu nojaa taloustieteen mikroperustaiseen pohjaan, jossa talouden toimijat työnhakijoista kuluttajiin ja yrityksiin reagoivat valtiovallan säätämiin kannustimiin. Poliitikkojen kädet ovat edelleen taloustieteen vivuilla ja vetimillä, mutta ne ovat kovasti toisenlaisia kuin keynesiläisen teorian kultakaudella. Nyt työllisyysloikkaan pyritään tekemällä työttömyydestä ja tulonsiirroilla elämisestä niin tukalaa, että työttömälle alkaa maittaa työ kuin työ.
Sosiologi Elizabeth Popp-Berman on tutkinut kannustin- ja tehokkuusajattelun nousua yhdysvaltalaisen politiikan ja eritoten demokraattipuolueen talousajattelun ytimeen. Toisin kuin monet kriittiset yhteiskuntatieteilijät Popp-Berman ei tarkastele politiikan 70-lukulaista suunnanmuutosta valtiovastaisen ”uusliberalismin” vaan teknokraattisen ekonomismin ilmentymänä.
Popp-Bermanin tarinassa toisen maailmansodan jälkeen rakennetun New Deal -Amerikan purkuhankkeen vastaavina mestareina eivät hääri yksinomaan Ronald Reaganin kaltaiset konservatiiviset kansanvillitsijät, vaan myös progressiivisiksi itsensä mieltäneet demokraatit ja heidän taloustieteelliset neuvonantajansa. Ekonomismin näkökulmasta ongelma ei ole hyvinvointivaltio sinänsä, vaan sen erilaisten tukimuotojen tehottomuus. Berman kuvaa, miten ”tehokkuuden tavoittelun ideologia” alkoi valua yhdysvaltalaisen yhteiskuntapolitiikan ytimeen. Jos sosiaalipolitiikan suuret harppaukset oli aiempina vuosikymmeninä toteutettu oikeudenmukaisuuden kaltaisiin ylväisiin periaatteisiin vedoten, ei moiseen enää tehokkuuden aikakaudella ollut varaa.
Paikoin ekonomismi on johtanut ilmeisiin ja kohtalokkaisiinkin poliittis-taloudellisiin virhearviointeihin. Demokraattipresidentti Barack Obama päätti talousneuvonantajiensa ohjeistamana säästellä finanssikriisin jälkeisessä elvytyspolitiikassaan, minkä on arveltu hidastaneen talouden toipumista ja raivanneen tietä trumpismille.
Suomessa Popp-Bermanin kuvaama ekonomistinen tehokkuusideologia näkyy tarjontapuolen talouspolitiikassa, jota Suomessa valmistellaan valtiovarainministeriössä. Sen ytimessä ei ole kiiluvasilmäinen hyvinvointivaltiokammo, vaan joskus empaattinenkin asiantuntijareformismi, jossa sosiaalietuuksien karsimiselle ja työnteon kannustimien lisäämiselle ei yksinkertaisesti ole järjellistä, taloustieteeseen nojaavaa vaihtoehtoa. Nämä muutokset on tehtävä, jotta hyvinvointivaltio kestää.
Paikoin hyvinvointivaltion universalististen osien karsinta saattaa näyttäytyä jopa edistyksellisyytenä: kesäkuisessa kolumnissaan valtiovarainministeriön erityisasiantuntija Artturi Björk muistuttaa, että maksuton korkeakoulutus hyödyttää eritoten suurituloisia suomalaisia. Lukukausimaksuja ja korkeakoulutuksen lainapainotteisuuden kasvattamista voi siis pitää suoranaisena ekonomistisena tasa-arvotekona.
Taloustieteellisten kamppailujen sivuuttaminen on vasemmistolta historiallinen virhe.
Vasemmiston reaktio ekonomismiin on usein ”vaihtoehdottomuuden politiikan” tai ”talouden ylivallan” väsähtänyt ja innoton kritiikki. Tai sitten vastuullisena poseeraava vasemmisto pyrkii tarjoamaan kansalaisille piirun verran oikeudenmukaisempaa versiota oikeiston sopeutuslinjasta.
Taloustieteellisten kamppailujen sivuuttaminen on kuitenkin vasemmistolta historiallinen virhe. Kuten sosialidemokraattisen liikkeen ja talousasiantuntijuuden yhteyttä tutkinut Stephanie Mudge on osoittanut, vasemmisto on edistänyt historiallisia tavoitteitaan paitsi joukkovoiman ja työväen kamppailujen kautta myös liikkeen tavoitteiden kannalta suotuisan taloustieteellisen hegemonian avulla. Vaikka moni ajatteleekin mieluusti toisin, taloustieteen ja politiikan historiallinen kytkös on jämäkkä ja pysyvä. Taloustieteelliset suunnanmuutokset ovat valuneet yhteiskunnallisiksi murroksiksi – ja toisinpäin.
Politiikka on samanaikaista kamppailua useammassa kaukalossa. Omia tavoitteita on pystyttävä edistämään niin politiikan formaaleissa instituutiossa, ulkoparlamentaarisesti kuin asiantuntijatiedon kentälläkin. Menestyksekäs toiminta politiikan eri tasoilla tukee kulttuurista muutosta ja omien tavoitteiden toteuttamista. Puoluepolitiikassa resursseja on viimeisten vuosikymmenten aikana kanavoitu viestintä- ja media-ammattilaisiin, mikä on läpeensä mediavälitteisen politiikan aikakaudella ymmärrettävää.
Taloustaitojensa kehittämisessä vasemmisto on kuitenkin ollut laiskempi, vaikka esimerkiksi elinkeinoelämän ajatuspajat ovat edistäneet markkinaliberaalia yhteiskuntapolitiikkaa ja kulttuurista suunnanmuutosta jo vuosikymmenten ajan.
Kun omat ideat ovat vähissä, on liike jatkuvasti puolustuskannalla. Ja uutisissa jyräävät ihan vääränlaiset pääekonomistit.
Kirjoittaja on viestinnän tutkija Helsingin yliopistossa.
uutiskirje 
