Viimeinen sana
Nyt sitä tehdään, nimittäin tutkivaa journalismia. Toimittaja istuu metrovaunussa narkkarin ja potentiaalisen kirvesmurhaajan välissä. Hän on maastoutunut mustalla hupparilla. Rekvisiittana on avattu kaljatölkki. Hän ottaa tarkoituksella huonoryhtisen asennon ja masentuneen ilmeen.
Toimittaja ryystää olutta ja puristaa taskussaan puhelinta, jossa on auki hätälinja töölöläisille työkavereille. Kollegoiden tuella hän uskaltaa tehdä sen, mitä moni on ajatellut mutta mistä vain harvalla on kokemusta.
Toimittaja on matkalla Itä-Helsinkiin. Hän aikoo kertoa lukijoille, miten lähiössä eletään. Riskit ovat kovat, mutta niin on idän elämäkin, ja jutun on oltava autenttinen. Siksi nyt mennään metrolla eikä taksilla.
Menisikö Tallinnanaukiolle kuvailemaan kiveyksellä oksentelevia työttömiä?
Metro ylittää kantakaupungin rajan. Aistit valpastuvat. Ollaan Siilitiellä, ihan Roihuvuoren vieressä. Toimittajan päässä alkaa soida nuorena kuultu Avaimen biisi:
Roihuvuori, pommit tippuu, mitä mitä mitä mitä mitä mitä vittuu. Frendeistäni käytät nimitystä sossupummi / mikä vittu on tilanne, elämästä slummi.
Mutta Roihuvuori ei roihua, eikä Siilitie. Vaunussakin on rauhallista. Miksei mitään tapahdu, toimittaja ihmettelee, miksi minulle piti sattua vaunu, jossa vartijan kumipamppu ei räppää pummin iholla.
Juttua täytyy dramatisoida, toimittaja päättää, muuten ei tule käyttistä. Onneksi toimittajilla on välitön kyky eläytyä jokaisen ihmisen kokemukseen. Toimittajankyvyllään toimittaja aistii, miten kaikki kanssamatkustajat janoavat tupakkaa, viinaa, piriä ja heroiinia. Tästä saa oivan avauskappaleen, toimittaja iloitsee.
Lähestytään Itistä. Toimittajan nivelet alkavat nitistä. Hän muistelee tiedetoimittaja Marko Hamilon Perussuomalaisessa julkaistua kuvausta: ”Kulttuurikeskus Stoan kulmilla ja Itäkeskuksen vanhalla ostarilla näyttää jo vähän siltä kuin Tukholman Rinkebyssä… ei tänne haluaisi kouluikäisten lasten kanssa muuttaa.”
Menisikö Tallinnanaukiolle kuvailemaan kiveyksellä oksentelevia työttömiä? Vai miten olisi Kontula, jonka ostoskeskusta Leena Sharma kuvailee kirjassaan Ne ”rumaksi, rauhattomaksi ja turvattomaksi”.
”Metroaseman sisäänkäynnin edessä notkuu perjantai-iltaisin kymmenvuotiaita lapsia, maahanmuuttajataustaisia ja suomalaisia, tupakka toisessa ja kaljatölkki toisessa kädessä”, toimittaja lukee Sharman kirjasta.
Onneksi Sharma neuvoo lähiökävijää: ”Drinkkiä ei kannata jättää vartioimatta, joku saattaa terästää sitä tyrmäystipoilla.”
Neuvoa mieleen painaessaan toimittaja miettii, että Kontula olisi muutenkin hyvä valinta, koska samalla metrolla pääsee Mellunmäkeen. Toimittajan mieleen on syöpynyt vanha Voima-lehden kirjoitus, jossa visioidaan, että piispa Henrik saisi kirveestä nykyajan Lallilta juuri Mellunmäessä.
Pakanallinen Mellu, sivistyksen ja metsän rajalinja! Toimittaja muistaa myös lukeneensa lehdestä, että Mellunmäessä on kerran ammuttu aseella.
Mennään sittenkin Vuosaareen, siitä on tehty elokuvakin. Ja sen vieressä on Meri-Rastilan vanha kunnon Mogadishu Avenue! Yksikään lähiöjuttu ei ole valmis ennen kuin se on mainittu.
Toimittaja innostuu niin, että unohtaa pelätä loppumatkan metrossa.
Toimittajan noustessa Vuosaaren asemalle epäilykset valtaavat mielen, johon muistuu Hesarin äskettäinen reportaasi. Reetta Räty osoittaa siinä, että ”Vuosaari ei ole slummi. Niin kuin ei ole Kontula eikä Mellunmäkikään.” Piru, kun toimittajan piti mennä se unohtamaan. Jos slummia ei idästä löydy, kaatuuko koko juttu?
On aika koventaa panoksia. Toimittaja tuntee, kuinka kantakaupunkilaisuus karisee ja lähiön ilta syvenee. Nyt eläydytään täysillä ja ollaan yksin, ihan niin kuin lähiöiden hädänalaiset ihmisetkin. Toimittaja sulkee kännykkänsä turvalinjan.
Vaan sosiaalipornoa ei löydy, vaikka toimittaja vähän sitä tarinallisuuden nimissä provosoi huitaisemalla vastaantulijaa turpaan. On todettava Marko Hamilon tavoin, että Vuosaari on ”kerrostalolähiöksi harvinaisen viihtyisä” ja ”sosiaalisista ongelmista ei näy jälkeäkään”.
Äkkiä toimittaja oivaltaa ratkaisun. Sen siemen on kuin onkin Hesarin Vuosaari-jutussa, suoraan otsikossa, joka kysyy, ”onko Vuosaari uusi Kallio”.
Lähiöitä kauhisteleva journalismi on 00-lukua, toimittaja oivaltaa. Nykyaikaa on journalismi, joka etsii uusinta Kalliota. Kallio on paikka, jota joskus kauhisteltiin mutta josta saa nykyään hyvän tuoton asuntosijoitukselle ja trendikästä mutta kallista ruokaa. Sinne turistit ja keskiluokka menevät nyt virkistyäkseen ”rosoisesta katukulttuurista”.
Toimittaja hykertelee. Mielessä itää jo uusi juttusarja, jossa toimittaja testaa Itä-Helsingin nopeimmin juppiutuvat paikat.
lehti 