Koulussa opetetaan, että journalismin tehtävä on olla kriittinen vallan vahtikoira. Sittemmin monelle valkenee, että journalismi onkin monen herran sylikoira. Journalismi usein palvelee mainostajia, omistajia ja valtiota. Valitettavasti Suomen käymä asekauppa Israelin kanssa nauttii tästä sylikoiramaisuudesta aivan liikaa.
Miksi saamme lukea ainoastaan englanninkielisestä jutusta käännettyä tekstiä siitä, mitä mieltä Suomen presidentti on aseostoistamme? Miksi suomalaiset toimittajat eivät soita Alexander Stubbille, joka johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä pääministerin kanssa, ja kysy, millaista arvopohjaisuutta on ostaa Daavidin linko kansanmurhavaltiolta?
Miksi Suomalaisen teknologiateollisuuden vientidiili Yhdysvaltalaisen Raytheonin tytäryhtiön kanssa on HS Vision hehkutusuutisoinnin kohde? Raytheon on keskeinen Israelin apartheidin mahdollistaja, jonka hävittäjä- ja ohjuspuolustustarvikkeet helpottavat palestiinalaisten aisoissa ja pelossa pitämistä joka päivä.
”Suomen etu on se tärkein.”
Monilla suomalaisilla toimittajilla on käsitys työstään neutraalina ja totuutta palvelevana tutkimustehtävänä. Tämä käsitys on sikäli vaarallinen, että jokainen toimittaja toimii arvojen kehystämänä. Tyypillisesti suurissa suomalaismedioissa tämä näkyy pieninä vihjeinä siinä, millaisia asioita ei kyseenalaisteta. Suomen etu on se tärkein, talouskasvu keinolla millä hyvänsä aina hyvä juttu, töissä on käytävä ja niin edelleen.
Suomessa vallitsee eräänlainen uusi militaristinen konsensus, jota media kovasti lujittaa. Tämä tarkoittaa jokseenkin Alexander Stubbin määrittelemää arvopohjaista realismia ilman arvoja: puolustushankintoja voidaan tehdä mistä vain ja millä hinnalla tahansa. Natoon liittyminen oli ehdottomasti välttämätöntä Venäjän uhan torjumiseksi. Natoon liittyminen ei kuitenkaan enää näytäkään liittyvän Venäjään mitenkään, vaan johtaa amerikkalaisten sotilaiden sijoittamiseen Mikkeliin, mahdolliseen ydinaseiden kuljettamiseen Suomen kautta ja uusiin puolustusdiileihin Raytheonin kaltaisten firmojen kanssa.
On surullista, miten vähän uusi militaristinen konsensus joutuu kriittiseen läpivalaisuun. Heikosti toimiva kriittinen mediakoneisto antaa selkeän viestin puolustuspolitiikkaa ohjaaville vallanpitäjille: latu on auki ja perään ei kysellä. Jos kukaan ei selvittele, missä päin maailmaa suomalainen aseteknologia seilaa, tai ketkä ovat sen kohteena, voimme olla varmoja, että ennen pitkää suomalaiset aseet ovat diktaattorien käsissä rikkomassa kansainvälistä oikeutta. Suomalaisen Dispelixin kaupat Raytheonin tytäryhtiön kanssa avaavat tähän jo yhden konkreettisen mahdollisuuden.
”Puolustusvoimilla on piikki auki.”
Valitettavasti suomalainen keskustavasemmistoblokki ei ole onnistunut sekään haastamaan nykyistä militarisaatiokehitystä. Tämä on ymmärrettävää puhtaasti reaalipoliittisesta näkökulmasta, mutta se tuottaa vaarallisen poliittisen konsensuksen ilman vahvoja kriittisiä ääniä. Kun kokoomuksen kansanedustaja julistaa Suomen olevan sodassa, puolustusvoimilla on piikki auki, Nato-tukikohtaa puuhataan rajalle innosta piukeana ja aseteknologian ostot ja myynnit käyvät kuumana, tulee todella ikävä änkyröitä vanhavasemmistolaisia pasifisteja ainakin vähän pilaamaan tätä iloa.
Jos haluaa kansalaisena laittaa vähän kapuloita rattaisiin ja toimia ilonpilaajana, voi allekirjoittaa Laki särmään -kansalaisaloitteen, joka vaatii tarkempaa sääntelyä Suomen aseostoille. Suomen puolustusteknologian myyntiä ainakin teoriassa säätelevät kansainväliset sopimukset, mutta ostoissa ei ole vastaavaa harkintaa. Tästäkään eivät toimittajat juuri ole kirjoittaneet, mutta ainakin aloitteen omalta nettisivulta lakisarmaan.fi pääsee alkuun.
lehti 