Yhdysvaltalaisten tutkimusten mukaan mielenterveyden ongelmat, kuten ahdistuneisuus ja masentuneisuus, ovat yleisempiä liberaalien ja vasemmistolaisten ihmisten keskuudessa. Erityisen suuri riski mielenterveyden ongelmiin on nuorilla ja liberaaleilla vasemmistolaisilla naisilla.
Tämän ei pitäisi ihmetyttää ketään. Vasemmistolaiset ovat ahdistuneita, koska he ovat paremmin perillä maailman epäoikeudenmukaisuudesta. Ja sitähän maailmassa riittää.
Palestiinalaisten siviilien pommittaminen Gazassa, kiihtyvä ekokatastrofi, rehottava syrjintä ja alati synkkenevät talouden näkymät vetävät kenen tahansa mielen matalaksi. Ahdistuminen tällaisen maailman edessä on ymmärrettävä ja luonnollinen reaktio. Onkin ehkä syytä olla enemmän huolissaan niistä, jotka eivät ole asioista moksiskaan.
Oikeistolaiset elävät vasemmistolaisia huolettomammin, osittain siitäkin syystä, että oikeistolaiset ovat tyypillisesti varakkaampia kuin vasemmistolaiset. Raha ei ehkä tuo onnea, mutta kovin onnellisia vaikuttavat nuo rahakkaat olevan.
Aina ei vasemmisto ollut näin onnetonta. 1900-luvulla vasemmisto oli optimistista, koska sillä oli jotain, mihin uskoa. New York Timesin kolunisti Ross Douthat esitti huhtikuun alussa julkaistussa tekstissään, että viime vuosisadan vasemmisto nojasi kahteen järkkymättömään tukipylvääseen.
Yhdysvalloissa edistyksellistä politiikkaa ajoi harras uskonnollisuus ja kristillinen sosiaalisen evankeliumin liike. Sekä kansalaisoikeusliikkeen että Franklin D. Rooseveltin New Deal -ohjelman polttoaineena toimi ajatus siitä, että rotusyrjinnän purkaminen ja tasa-arvoisempi yhteiskunta on Jumalan itsensä tahto. Kun kansalaisoikeusjärjestöt marssivat pastori Martin Luther King Jr.:n kanssa kansalaisoikeuksien puolesta, oli se yhtä paljon poliittinen kuin uskonnollinen teko.
Atlantin itäpuolella vasemmisto suhtautui uskontoon ynseästi, mutta se saattoi uskoa vankkumatta Karl Marxin ja Friedrich Engelsin tieteellisiin analyyseihin kapitalismista ja näiden kahden partaniekan ennusteisiin siitä, että ennen pitkää kapitalismi kaatuisi. Romahduksen jälkeen tuhkasta nousisi tilalle jotain parempaa, eli sosialismi.
2000-luvun vasemmistolla ei ole uskoa enää kumpaankaan. Yhdysvalloissa liberaalit ovat konservatiiveja maallisempia, ja uskonnolla politikointi on jätetty oikeistolle. Eurooppalaisella vasemmistolla taas on edelleen marxilainen analyysi kapitalismin luonteesta, mutta ennusteet paremmasta ovat kadonneet. On vaikea uskoa siihen, että länsimaat olisivat väistämättä kulkemassa kohti sosialismia.
Vasemmistolaisille on jäljellä enää oikeiston vastustaminen, instituutioiden puolustaminen äärioikeistolta ja vallitsevan asiaintilan kriitikkona toimiminen. Voimme tarjota sinänsä paikkansapitävää analyyšiä siitä, että kaikki menee päin mäntyä ja että hallitsematon kapitalismi johtaa romahdukseen. Tällainen analysointi ei kuitenkaan tee kenestäkään onnellisempaa.
Tällä kertaa kuitenkin kuvioissa ovat ilmastokriisi ja ekokatastrofi, jotka ovat jo kiihtyneet turvarajojen yli. Jos kapitalismi nyt kaatuu, ei sen tuhkista nousekaan enää sosialistinen feenikslintu, vaan sen mukana tuhoutuu koko sivilisaatio sellaisena kuin me sen tunnemme. Synkäksi vetää.
Asetelman ei tarvitse olla tällainen. Vasemmisto on muutakin kuin vastavoima oikeistolle. Se on poliittinen liike, jonka tehtävänä on tehdä elämästä – sanalla sanoen – onnellisempaa.
Konkreettisia, vaihtoehtoisia ja parempia kehityskulkuja tai visioita onnellisemmasta maailmasta ei vasemmisto ole kuitenkaan kyennyt tarjoamaan tai viestimään niistä tarpeeksi suurelle yleisölle.
Vasemmistolla onkin ainutlaatuinen mahdollisuus antaa ihmisille jotain, mihin uskoa. Tähän tilaisuuteen on syytä tarttua.
uutiskirje 
