Kun on saanut lyhyen ajan sisällä kaksi kertaa palkinnon Ruotsin vuoden parhaasta rikosromaanista, on lukijalla oikeus odottaa erityistä laatua. Sitä Camilla Grebeltä myös saa. Hänen neljäs oma dekkarinsa Varjokuvat on omaperäinen yhteiskunnallinen rikosromaani jännityksestä tinkimättä. Se oli Ruotsin paras rikosromaani viime vuonna. Edellisenä Greben Lemmikki palkittiin pohjoismaiden parhaana dekkarina.
Varjokuvat alkaa vuodesta 1944, jatkuu noin 20 vuotta myöhemmin ja ennen nykyaikaa ollaan vielä 1980-luvulla. Naisten murhista on kysymys. Heidän kätensä on naulattu lattiaan ja suu tukittu milloin kauhalla, milloin vessaharjalla. Naisia yhdistää asuinpaikka samassa Tukholman lähiössä ja yksinhuoltajuus.
Voiko yli 50 vuotta kestävällä rikossarjalla olla sama tekijä vai onko liikkeellä kopiomurhaaja? Muun muassa sitä joutuu romaanin nykyajassa pohtimaan Greben aiemmista kirjoista tuttu rikosylikonstaapeli Malin Brundin. Loppupuolella mukana on muitakin vanhoja tuttuja.
Sitä ennen Grebe tutustuttaa meidät naispoliiseihin tai poliisisisariin eri vuosikymmenillä. Kantava teema on muotoaan muuttava, mutta koko ajan jatkuva epätasa-arvo. Sukupuolten välisen tasa-arvon mallimaassa Ruotsissa on edelleen syrjiviä rakenteita. Ne voivat olla enemmän tai vähemmän piilossa, mutta ovat silti.
Poliisisisar Elsie, rikospoliisina työskentelevä Britt-Marie, profiloija Hanne ja rikosylikonstaapeli Malin ajattelevat omassa ajassaan olevansa uskomattoman onnekkaita. Niin paljon on nykyään mahdollista naisille. On vaikea käsittää, että naiset voivat tehdä melkein kaikkea mitä miehetkin, miettii Elsie vuonna 1944.
Mutta siinä on aina se melkein. Nainen kokee vähättelyä ja ahdistelua. Jopa Varjokuvien nykyajassa Malin on se, joka kesken murhatutkinnan siirretään arvopohjatyöryhmään, mutta miehet jatkavat.
On tuskin sattumaa, että taitavan Greben uuden dekkarin aihe on juuri naisiin kohdistuva viha. Oikeistopopulismin nousu on johtanut myös tasa-arvopolitiikan takaiskuun. EU-maa Puolan hallitus suunnittelee naisiin kohdistuvan kotiväkivallan laillistamista.
Greben analyysin mukaan kyse on vallasta. “Seksuaalinen väkivalta oli yksi tapa alistaa naisia ja tuntea välillä itsensä voimakkaaksi”, hän kirjoittaa.
Suurin osa miehistä hyväksyi ja hyväksyy yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset, mutta pieni ei. Varjokuvien menneisyydessä naiset astuivat työelämään, kun lasten päivähoito teki sen mahdolliseksi ja heille oli mahdollista edetä uralla miesten tavoin.
Ei tarvitse katsoa kovinkaan kauas taaksepäin, kun havaitsee, että Suomessa naisviha on edelleen yhden puolueen kantava voima. Naiset ovat edenneet kauas nyrkin ja hellan välistä. Nyt heidät halutaan painaa takaisin sinne.
Varjokuvat on vahva yhteiskunnallinen puheenvuoro ja täysverinen dekkari samassa paketissa. Lopussa jännitys tiivistyy ennen yllätyksellistä loppua. Mestariteos on palkintonsa ansainnut.
Camilla Grebe: Varjokuvat. Suomentanut Sari Kumpulainen. 461 sivua, Gummerus.
uutiskirje 
