Olen vuosikymmenet ollut puolueettomuuden eli liittoutumattomuuden kannattaja. Idän karhun kanssa olemme oppineet tulemaan toimeen, tai ainakin olemme luulleet oppineemme.
Pieniä ryppyjä parisuhteeseen on tullut ilmatila- ja merialueloukkauksista (Ruotsi mukaan lukien), joista kaikista selityksistä ja selvityksistä huolimatta on jäänyt sellainen olo, että olivatkohan ne sittenkään tahattomia.
Oma, jo silloin lievästi epäilevä kantani liittoutumattomuuteen, sai pahan klommon 2014 kun Venäjä miehitti Krimin. Se siis liitti osan itsenäisestä valtiosta itseensä tuosta noin vain, EU:n tai kenenkään muunkaan siitä loppujen lopuksi niin kovin suuresti välittämättä. Pientä pulinaa asiasta sentään oli.
Lopullisesti kelkkani liittoutumattomuuden suhteen kääntyi 24.2.2022.
Kehityskulku Ukrainan sotaan on ollut nähtävissä siitä lähtien, kun Vladimir Putin valittiin Venäjän presidentiksi. Venäjä muuttui pikkuhiljaa entistä arvaamattomammaksi. Merkkejä oli ilmassa paljon: alueloukkausten lisäksi myös pitkän aikaa edennyt ja koko ajan tiukemmaksi mennyt kansalaisvapauksien rajoittaminen, mielivalta oppositiota ja kaikkea muutakin toisinajattelua kohtaan, vastavuoroisesti autokratian lisääminen, vaalivilpit, valehtelu ja niin edelleen.
Nyt Ukrainassa valloilleen lasketun hulluuden ja brutaaliuden määrää tuskin kykenee edes ymmärtämään. Tulee surrealistinen olo; mikä on tämä maailma, jonka eurooppalaisilla sydänmailla käydään raakaa ja oikeudetonta hävityssotaa meidän aikanamme, vuonna 2022.
Kuten todettua, on kaiken viisauden alku tosiasiain tunnustaminen. Ne tosiasiat ovat parhaillaan silmiemme edessä.
Monet ovat edelleen sitä mieltä, että Venäjän kanssa toimiessa riittää se, kun Suomi pitää oman tonttinsa puhtaana ja on kohtelias naapurille. Ei se riitä. Jos Venäjä päättäisi hyökätä (puolueettomaan) Suomeen, se tekisi sen enempiä lupia kyselemättä. Sitä hyökkäystä ei pysäyttäisi pehmeä myötätunto eivätkä kohteliaat puheet ystävyydestä. Mutta jos vastassa olisi oman laadukkaan armeijan lisäksi myös Nato, miettisi hyökkääjä agendaansa toisenkin kerran.
Yksikään muu valtio maailmassa ei ole uhka Suomelle, mutta Venäjä on. Eivät tavalliset venäläiset, vaan ne jotka Venäjää johtavat. Jos Venäjästä joskus tulisi demokratia, edes vähän, on tie siihen hyvin pitkä. Ei ole kuitenkaan mitään takeita siitä, millaisia ovat Venäjän johtajat Putinin jälkeen.
Ja jos tilanne Venäjällä olisi toinen (tai jos koko Venäjän järjestelmä ja mentaliteetti olisivat toisenlaisia) en hihkuisi Naton perään vähääkään. Mutta kun eivät ole, niin hihkun.
Suomen suhde Venäjään on muuttunut, ei ehkä peruttamattomasti, mutta pitkäksi aikaa.
Edellä mainitut tosiasiat on tunnustettava ja tehtävä niiden pohjalta johtopäätös. On liityttävä Natoon. Tietä siihen päätökseen eivät ole tasoittaneet Ahtisaari, Halonen tai Niinistö vaan Putin.
Ja vielä yksi juttu: Natosta ei pidä järjestää kansanäänestystä. Siitä asiasta päättävät ihmiset istuvat jo Arkadianmäellä.
Markku Nevalainen
Helsinki
uutiskirje 
