Kun Venäjän presidentti Vladimir Putin aloitti hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan, hän asetti julkisesti kaksi eri tavoitetta. Yksi oli Ukrainan ”demilitarisaatio”, eli käytännössä se, että Ukrainan pitäisi olla maa ilman omia puolustusvoimia ja teollisuutta. Putin väitti valheellisesti, että Ukraina on muun muassa kehittämässä ydinaseita ja myös biologisia ja kemiallisia aseita. Vaikka kaikki tämä oli valhetta, termi ”demilitarisaatio” on silti suhteellisen helppo ymmärtää.
Toinen tavoite oli paljon epämääräisempi ja tavoitteella oli selviä poliittisia vaikutuksia. Tavoite oli Ukrainan ”denatsifikaatio”. On selvää, että denatsifikaatiolla tarkoitetaan Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin syrjäyttämistä ja korvaamista Putinin asettamalla hallitsijalla.
Kansainvälisesti vaatimus on herättänyt naurua, huolestusta ja hämmennystä. Tulkitsen reaktion niin, että suurin osa ihmisistä ei tunne Neuvostoliiton historiaa ja Venäjän kulttuuria.
Kansallissosialismi on aina antisemiittistä – ilman sitä henkilö ei voi olla natsi. Tämän takia syntyy ristiriita, kun pohditaan, onko Putin oikeasti sitä mieltä, että koko Ukrainan hallitus ja sen juutalainen presidentti ovat natseja. Putin ei usko siihen, mutta silti hän käyttää argumenttia, koska se toimii. Se toimii hyvin, koska venäläisten mielestä natsi-sanalla on täysin eri merkitys kuin se, mitä se tarkoittaa todellisuudessa.
Sen ymmärtämiseksi pitäisi mennä taaksepäin aina 1930-luvulle, kun Hitler pääsi valtaan Saksassa. Neuvostoliiton silloisen johtajan Josif Stalinin ensi reaktio Hitlerin valtaannousuun oli perinteisen marxilainen. Hän uskoi, että fasismi on vain yksi kapitalismin muodoista.
Stalin oli epäsuorasti Saksaa vastaan myös Espanjan sisällissodan aikaan. Myöhemmin välit alkoivat lämmetä. Vuonna 1939 Neuvostoliitto ja natsi-Saksa allekirjoittivat kauppasopimuksen ja myös tunnetun Molotov-Ribbentrop-sopimuksen. Sen seurauksena Neuvostoliitto sai vapaat kädet muun muassa Suomessa ja Baltiassa. Suhtautuminen natsismiin muuttui sitten taas kielteiseksi, kun natsit hyökkäsivät Neuvostoliittoon.
Sodan jälkeen Stalinin hirmuhallinto alkoi käyttää termiä ”fasisti” tai ”natsi” kaikista ihmisistä, jotka vastustivat sen hallintoa. Yksitoista tšekkoslovakialaista kommunistia hirtettiin vuonna 1952, koska he eivät olleet sataprosenttisesti Stalinin puolella. He olivat Neuvostoliiton silmissä fasisteja.
Kun Stalin juuri ennen kuolemaansa aloitti juutalaisvainot, se perusteltiin niin, että myös juutalaistaustaiset lääkärit olivat fasisteja. Koko Neuvostoliiton historian ajan kaikki sen vastustajat olivat fasisteja tai natseja.
Pitää ymmärtää, että natsi-sanan käyttö Venäjällä on vain keino erotella viholliset omista, ja tämä erottelu syntyi toisen maailmansodan takia. Sodan aikana Venäjä menetti isoja alueita ja lähes neljätoista prosenttia koko maan väestöstä.
Olen syntynyt Venäjällä ja tiedän tarkkaan, miten paljon tämä ”Suuri Isänmaallinen Sota” vaikuttaa käytännössä kaikkeen. Ja tämä on juuri se syy, miksi Venäjällä puhutaan Ukrainan ”denatsifikaatiosta”.
Propaganda on tehty sisäistä käyttöä varten venäläisille, joissa halutaan herättää muistoja toisesta maailmansodasta ja Venäjän vihollisista. Putinin propagandan puhe Ukrainan natseista ei siis ole kohdistettu ulkomaalaisille kuulijoille vaan omalle kansalle.
Tämän takia kuulostaa niin absurdilta, kun näitä asioita selitetään länsimaisille medioille. Hyvä esimerkki tästä on Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin haastattelu italialaisessa mediassa. Toimittaja kysyi häneltä suoraan, että miten voitte väittää, että Ukrainan hallinto on ”natsistinen”, kun Zelenskyi on juutalaistaustainen.
Lavrovin vastaus oli samalla kertaa hämmentävä, antisemitistinen ja absurdi. Hän sanoi, että ei se Zelenskyin tausta merkitse kovin paljon, koska hänen mielestään myös Hitlerillä oli ”juutalaista verta”. Tästä kommentista tuli ensin kohu somessa ja sitten iso diplomaattinen kriisi, jonka seurauksena Putin joutui itse pyytämään Israelin pääministeriltä anteeksi.
Toinen yhtä absurdi tapaus oli bussipysäkkimainos Ruotsin Venäjän-suurlähetystön ulkopuolella Moskovassa. Mainoksen slogan oli ”Me olemme natsismia vastaan, he eivät” ja kuvassa oli kolme ruotsalaista, jotka ovat Venäjän mukaan ”natseja”. Yksi heistä oli Astrid Lindgren.
Kun Astrid Lindgren oli julistettu natsiksi, luulin, että kukaan ei enää ota Venäjän puheita ”denatsifikaatiosta” todesta. Mutta olin väärässä. Tämän kaiken jälkeen näimme Twitterissä ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan kansanedustaja Jussi Halla-ahon ketjun, jossa hän vaati, että suomalaisten tutkijoiden pitäisi kirjoittaa, että Suomessa ei ole ”äärioikeisto-ongelmaa”, koska muuten Putin voi käyttää tutkijoiden tutkimuksia hyväkseen ja leimata Suomen ”natsivaltioksi”.
Halla-aho ei ole tyhmä ihminen ja hänen ketjunsa tarkoitus oli vaientaa kritiikki perussuomalaisia vastaan, mutta seurasin huolestuneena, miten monet hänen kannattajansa ja myös monet ”tolkun ihmiset” olivat vaatimassa, että tietyistä aiheista ei pitäisi puhua ääneen, koska muuten Putin voisi suuttua.
Olen maahanmuuttaja enkä ole elänyt Suomessa suomettumisen aikaan. Mutta alan vihdoin ymmärtää, miltä silloin mahtoi tuntua.
lehti 