Wille Rydmanin tapaus ja sen myötä laajemmat paljastukset toksisesta kulttuurista politiikassa ovat vastenmielisiä. Vastenmielistä on myös ollut joidenkin ihmisten reagointi tapaukseen syyllistämällä uhreja – joista usea on ollut alaikäinen tekohetkellä.
Kokoomus tai kokoomusnuoret ei kuitenkaan ole yksittäistapaus. Yhteiskuntaamme läpileikkaavat hierarkiat, jotka asettavat ihmiset eriarvoiseen asemaan heidän ominaisuuksiensa perusteella. Koska käytännössä mikään yhteisö ei toimi yhteiskunnan ulkopuolella, toistuvat samat hierarkiat myös niissä. Siispä mikään yhteisö ei saa tuudittautua ajatukseen siitä, että ”ei me vaan ne muut”.
Se, että edistetään feminismiä tai ajetaan yhdenvertaisuutta, ei tarkoita, etteivätkö yhteisön jäsenet voisi toimia näitä arvoja vastaan ja ettei yhteisön käytäntöjä voisi aina parantaa. Näistä keinoista vähentää häirintää yhteisöissä on keskusteltu viime päivinä paljon, ja hyvä niin.
Samalla kun tarkastelemme häirintää estäviä ja mahdollistavia käytäntöjä, on voitava tarkastella valtaa ja sen jakautumista kokonaisuudessaan. Kun valta keskittyy, tulee vallankäyttäjien toimintaan puuttumisesta entistä hankalampaa. Niinpä selkeästi häirintään liittyvien käytäntöjen lisäksi on pohdittava sitä, miten laajemmat rakenteet luovat mahdollisuuden sen tapahtumiselle. Järjestö- ja puoluedemokratia on tässä keskeistä. Nostetaanko jotkut toimijat jalustoille, jolloin heidän toimintaansa ei uskalleta puuttua, vaikka aihetta olisi? Mahdollistavatko rakenteet tällaisen nousun, kun vaihtuvuutta johtopaikoilla ei ole? Tämän vuoksi kysymykset esimerkiksi puoluekokouskauden pituudesta ja johtopaikkojen rotaatiosta liittyvät myös toimintakulttuuriin ja sitä myötä häirintään, vaikkei sitä heti ajattelisi.
Vallan tarkastelu on erityisen tärkeää poliittisissa piireissä. Lähes jokainen politiikkaan lähtevä haluaa valtaa tavalla tai toisella. Valta tarkoittaa mahdollisuutta muuttaa maailmaa sellaiseksi, jota itse pitää tavoiteltavana ja hyvänä. Vallan tavoittelu on siten keskeinen osa politiikan ydintä, ja muun väittäminen valehtelua. Sillä on kuitenkin merkitystä, mitä vallalla tekee. Haluaako valtaa, jotta voi purkaa vallitsevia valtahierarkioita vai pönkittääkseen niitä? Halutaanko saavutettua valtaa jakaa, vai pitää pienellä piirillä? Nouseeko valtaan ihmisiä, joilla sitä jo valmiiksi on, vai niitä, joiden ääni on tähän asti hiljennetty? Häirintää ei poisteta kieltämällä valtakamppailuiden olemassaolo, vaan tunnustamalla ääneen, kuka tavoittelee valtaa ja mitä tavoitteita varten.
Yhteisöjen omat toimintamekanismit ovat konkreettisimpia tapoja ehkäistä häirintää niiden sisällä ja yhteisödemokratia keskeinen osa niitä. Mutta edes näiden mekanismien tarkastelu ja muuttaminen yksin ei riitä. Jos todella haluamme edistää häirinnästä vapaata yhteiskuntaa, on tehdyn politiikan pyrittävä häirinnän mahdollistavien hierarkioiden ja rakenteiden purkamiseen koko yhteiskunnan tasolla. Kuten todettua, ei riitä, että julistautuu häirintää vastaan, jos käytännön toiminnan tasolla ei haluta sitoutua sen ehkäisyyn. Ei riitä, että oman yhteisön sisällä puututaan häirintään, jos samalla edistetään poliittisesti yhteiskuntaa, joka työntää osan sen jäsenistä marginaaliin ja tekee heistä siten mahdollisempia kohteita häirinnälle.
Siispä toiminnan on koskettava sekä mikro- että makrotasoa. Toiminnan tarkastelun ja tarvittavan muutoksen on kosketettava niin itseä ja omia yhteisöjä kuin koko yhteiskuntaa. Vain näin voimme puhua todellisesta muutoksesta – ja kuten viime päivät ovat jälleen valitettavasti todistaneet, todelliselle muutokselle on kipeä tarve.
lehti 