Jälkiviisaus on politiikan helpoin laji. Kun talous taantuu, kaikki tiesivät sen olleen tulossa. Kun hanke kaatuu, kaikki muistavat varoittaneensa siitä. Leikkaajatkin tunnustavat virheensä, kun leikkausten hintaa joskus maksetaan pitkäaikaistyöttömyyden, sosiaalisten ongelmien ja heikompien palveluiden muodossa.
Poliittinen jälkipyykki on täynnä lauseita, jotka alkavat sanoilla ”olisi pitänyt”. Olisi pitänyt rakentaa enemmän, olisi pitänyt panostaa ennaltaehkäisyyn, olisi pitänyt kuunnella asiantuntijoita. Näillä puheilla saa myös epäilemättä tykkäyksiä ja jakoja.
Ilmastokriisi lähitulevaisuudessa iskee täydellä voimallaan myös vauraaseen globaaliin pohjoiseemme. Silloin saamme epäilemättä kuulla puheenvuoroja, joissa saamme tietää tarkalleen, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä silloin, kun olisi vielä voinut.
Nämä puheet ovat varmasti silloin täysin oikeita. Sen lisäksi ne ovat myös täysin hyödyttömiä. Menneisyyttä ei voi muuttaa, eikä historia anna toisia mahdollisuuksia.
Vanhoja päätöksiä pitää luonnollisesti tutkia ja ottaa niistä oppia. Mutta kukaan ei hyödy sanomalla saksalaiselle, että kyllä teidän autoteollisuuden pomot olivat aikoinaan tyhmiä. Sen sijaan kannattaa sanoa, mitä voisimme nyt tehdä toisin kuin silloin joskus.
Samaa voi kokeilla kotimaan politiikassakin. Se ei poista sitä, että toisen kannattama asia on usein toisen mielestä pöhköä – sitä kutsutaan politiikaksi.
Kriisien keskellä jälkiviisaus voi kuulostaa vastuullisuudelta, mutta se on pohjimmiltaan vastuun pakoilua. Kun energia menee menneen vatvomiseen, tämän päivän päätökset jäävät vähemmälle huomiolle.
Nyt ei ole aika vatvoa. Meidän ajassamme tehdään ne ratkaisut, joista tulevaisuudessa taas sanotaan, että ne olisi pitänyt tehdä toisin.
Tulevaisuus ei synny itsestään eikä odota kenenkään tilintekoa. Se tehdään nyt, päätös ja vääntö kerrallaan.
Mitä suomalaiset päättäjät vastaavat, kun heiltä kymmenen vuoden päästä kysytään: ”Miksi tämä tehtiin näin?”
Jos menneisyyttä ei voi muuttaa, tulevaisuuteen voi kyllä vaikuttaa. Tällä hetkellä olemme valitettavan kyvyttömiä näkemään ja kuvittelemaan erilaisia tulevaisuuksia. Toisen apokalypsinen uhka on ilmastokriisi, toisen taas julkisen talouden velkaantuminen.
Ekologinen kriisi sanelee rajoja tulevalle, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa maailman päättymistä. Tai ainakaan yhdenkään politiikassa työskentelevän ei kannata niin ajatella – tuhon povaajia on ollut ties kuinka kauan, mutta mitään rakentavaa he eivät ole saaneet aikaiseksi.
Jälkiviisasteleva ihminen sanoo, että euroalueen luomisessa tehtiin valtava virhe. Hän on oikeassa. Järkevämpi lähtökohta on miettiä, mitä seuraavaksi asialle pitäisi tehdä. Sellaiselle keskustelulle olisikin tarve, mutta onko siihen tarpeeksi valmiutta?
Suomessa on jo tarpeeksi monta kertaa kuultu, kuka on mistäkin vastuussa. Esko Aho teki sitä, Paavo Lipponen tätä, Juha Sipilä ties mitä ja Sanna Marin vasta tekikin kaikkea. Miten näiden tekemisten julkinen ruotiminen on hyödyttänyt suomalaista yhteiskuntaa? Tuskin mitenkään.








