Paavo Arhinmäki laittoi jalkapallotarinansa kansien väliin – ”Siinä on kannattajien kokemusmaailman kautta käyty läpi asioita, mutta se on myös tietokirja”

Pari askelta muita edellä. Niin hyvä maalivahti pelaa. Sellainen Paavo Arhinmäki pelaajaurallaan oli. Tällä ajatuksella hän lähti kirjoittamaan uutta kirjaansa. Se oli tarkoitus julkaista kuntavaalien jälkeen.

Toisin kävi. Siksi tässä sitä seistään sateisena päivänä Helsingin Kumpulanlaakson kentän laidalla puhumasta kirjasta, joka ilmestyy nyt puolitoista kuukautta ennen kuntavaaleja.

”Olin raivoissani, että Suomi hävisi.”

– Itse kutsun kirjaa fudisautoetnografiaksi. Siinä on kannattajien kokemusmaailman kautta käyty läpi asioita, mutta samalla se on myös tietokirja. Tein aika paljon selvitystyötä kirjaa varten, Arhinmäki kertoo Kaiken se kestää -kirjastaan.

Arhinmäen intohimoinen suhde jalkapalloon on hyvin tiedossa, mutta nyt hän on saattanut tarinan kansien väliin. Kirjassa Arhinmäki kertoo, miten hänen rakkautensa maailman suosituimpaan urheilulajiin syntyi, ja miten hän on pallon perässä matkustanut ympäri maailmaa.

Koska pallo vei Arhinmäen mukanaan jo nuorena, vaati selvitystyö paljon kärsivällisyyttä.

– Vanhoja nauhoja on itse asiassa hyvin vaikea löytää. Piti varmistaa, että tilanteet menivät niin kuin ne muistaa. Haastattelin pelaajia ja kannattajia sekä kävin vanhoja lehtiä läpi. Se vaati aika ison pohjatyön, vaikka materiaalia olen kirjaa varten 35 vuotta kerännyt.

Kustantajan vaatimuksesta kirjaan päätyi otteita Arhinmäen elämästä.

– Itse olisin halunnut tehdä vain jalkapallokirjan.

Kirjassa puhutaan politiikasta, onhan kirjoittaja pitkän linjan poliitikko, mutta yhden asian Arhinmäki haluaa tehdä selväksi.

– Se ei missään nimessä ole poliittinen kirja.

Vanhemmat veivät saareen

Ensimmäisen kerran Arhinmäki päätyi jalkapallokatsomoon vuonna 1985, ja lopullisesti se oli menoa kesällä 1986 MM-kisojen myötä. Puitteet rakkaussuhteen alulle eivät olleet helsinkiläislapselle kovin mieleiset.

– Vanhemmillani oli kummallinen päähänpinttymä, että lapsiensa parasta ajattelevien vanhempien pitää tarjota mahdollisuus mökkikesään. He vuokrasivat mökin, johon tuli sähköä muttei vettä.

– Rätisevästä mustavalkotelkkarista katsoin jokaisen pelin. Meillä ei siihen aikaan ollut vielä videonauhuria, mutta pyysin tuttavaperhettä nauhoittamaan loppuottelun.

Nuori Arhinmäki yllättyikin, kun katsoi finaalin sitten toisen kerran nauhalta.

– Yllätyin, kun Länsi-Saksalla oli vihreät pelipaidat.

Loppuottelussa Argentiina voitti Diego Maradonan johdolla Saksan liittotasavallan 3–2.

Syksyllä 1986 Arhinmäki liittyi perinteisen työläisseura Ponnistuksen riveihin, josta lähti liikkeelle pelaajaura. Se vei parhaimmillaan juniorien SM-sarjaan ja miesten puolella kakkos-divisioonaan.

Käänne vuonna 1989

Omaa pelaajauraansa enemmän Arhinmäki muistelee kirjassa matkaansa Suomen jalkapallomaajoukkueen kannattajana. Nykyään maajoukkueen peleissä – tai oli ennen koronaa – on erittäin hyvä tunnelma, mistä pitää huolta monituhantinen kannattajajoukko.

80- ja 90-luvuilla tilanne oli vielä toinen. Maajoukkueen peleihin tultiin enemmän katsomaan vastustajien tähtiä. Niin meni myös Arhinmäki syksyllä 1986, kun Suomi kohtasi Walesin. Muutos tapahtui muutamaa vuotta myöhemmin.

– Minulle käännekohta oli Suomi-Hollanti 1989. Kaikki spekuloivat vain, että pelaako (Hollannin tähtipelaaja) Ruud Gullit, kun hän oli ollut loukkaantuneena. Gullit tuli loppuhetkillä kentälle ja syötti Hollannin voittomaalin.

– Muistan, että moni oli innostunut, kun näki Gullitin. Minä olin raivoissani, että Suomi hävisi. Silloin huomasin, että olen Suomen kannattaja enkä vain katsomassa muita pelaajia.

Suuremmassa mitassa maajoukkue alkoi vetää kannattajia 1990-luvun loppupuolella, jolloin Suomella oli niin kutsuttu kultainen sukupolvi. Kapellimestarina hääri Jari Litmanen. Litmasen vanavedessä suomalaisia pelaajia oli päätynyt eurooppalaisiin huippusarjoihin, etenkin Englantiin.

Kuva: Antti Yrjönen

– Suomi pystyi haastamaan isoja maita. Pikkuhiljaa se alkoi kääntyä siihen, että katsomoon tultiin enemmän ja enemmän kannustamaan omaa maajoukkuetta.

Samalla kotimaisessa jalkapallossa kääntyi uusi sivu.

– Veikkausliigassa alkoi syntyä kannattajaryhmiä. Eiväthän ne olleet kuin muutaman kymmenen hengen kokoisia, mutta laulut ja banderollit tulivat toden teolla.

Vuoden 1997 trauma

Kun kyse on 70-luvulla syntyneestä jalkapallokannattajasta, ei voi välttää traumaattista Unkari-peliä. Tarinan kertoo myös Arhinmäki omassa kirjassaan.

Kaatosateinen ilta Olympiastadionilla syksyllä 1997 päättyi pettymykseen, kun Unkari tasoitti pelin yliajalla ja meni MM-jatkokarsintoihin. Jari Litmanen on kuvaillut Unkarin tasoitusmaalia sanomalla, että vaikka Suomi harjoittelisi sitä tuhansia kertoja, sen uusiminen ei onnistuisi. Nopeasti selitettynä: Unkarin pelaajan antamasta kulmapotkusta, pallo päätyi Suomen rangaistusalueelle, minkä jälkeen useamman suomalaispelaajan kosketuksen kautta Suomen maaliin.

Joka tapauksessa tuosta illasta syntyi tarina, joka loi kasvot suomalaiselle maajoukkuekannattamiselle. Maajoukkueen ympärille rakennettiin osin ironinen ”miksi meille aina käy näin” -tarina, jolle kannattajat osin naureskelivat. Karsintoja kutsuttiin kärsinnöiksi ja niin edespäin.

Samalla joukon koko alkoi kasvaa, mutta muuhun Eurooppaan nähden maajoukkueen kannattajissa oli yksi ero.

– Suomessa maajoukkue on monille ykkösjuttu. Maajoukkueella on kaikkein näyttävimmät kannattajat. Suomessa maajoukkueella on kannattajakaarre, jollaisia Euroopassa on seurajoukkueille, Arhinmäki kuvailee.

Kestääkö se kaiken?

Unkari-pelin traumat haudattiin miesten maajoukkueen – naiset ja nuoret olivat selviytyneet arvokisoihin jo aiemmin – osalta marraskuussa 2019. Hyisellä Töölön jalkapallostadionilla Suomi voitti Liechtensteinin 3–0 ja varmisti historiallisen EM-lopputurnauspaikan.

Kisoihin Suomi meni Teemu Pukin johdolla. Pukkiin liittyy myös tarina, jonka vuoksi tämä haastattelu tehdään Kumpulanlaakson kentän laidalla. Tällä kentällä 15-vuotias Teemu Pukki teki debyyttinsä, kun Pukin KooTeePee kohtasi Suomen cupissa Arhinmäen edustaman Savannan Pallon. SAPA pelasi tuolloin Kolmosessa, ja ottelusta tehtiin seuran 35-vuotisjuhlaottelu.

Tuosta ottelusta on vierähtänyt pian 16 vuotta. Siinä ajassa jalkapallo on kehittynyt Suomessa hurjin askelin. Se näkyy myös täällä. Stadium of Empty Beer Bottles (SoEBB) on nykyään Käpylän Pallon seurakeskus, ja nurmikenttä on vaihtunut tekonurmeksi.

Arhinmäki tunnustaa, että jalkapalloromantikolle ottaa koville nähdä luonnonnurmen katoavan tekonurmien tieltä.

– Mutta jos luonnonnurmea voi käyttää 15 tuntia viikossa ja tekonurmea 15 tuntia päivässä, on se helppo ymmärtää, Arhinmäki sanoo.

Huipputasolla jalkapallo on markkinavoimien kontrolloimaa, stadionit näyttävät kaikkialla nykyään samalta. Suomen miesten maajoukkuekin on arvokisoissa. Kestääkö se oikeasti kaiken? Sitä Arhinmäkikin pohtii kirjassaan ja Kumpulanlaaksossa. Hän on pohtinut asiaa ystäviensä kanssa. Heidän, joiden kanssa unelman perässä on reissattu.

– Meille tämä on ollut mahdottoman graalin tavoittelua. Kun se saatiin, onko tämä enää sama juttu.

Oma Via Dolorosansa tämäkin.

Paavo Arhinmäen kirja Kaiken se kestää (WSOY, 279 s.) julkaistaan 29.4.