Kuinka monella tavalla talvi- ja jatkosodan suurtaisteluita ja sotilaiden kurjuutta voi kuvata? Ei oikeastaan kovinkaan monella. Teräsmyrskyt jauhavat ihmisiä kappaleiksi, juoksuhaudoissa vallitsee kaaos, kaatuneita on kaikkialla, rättiväsyneet miehet löytävät vielä jostain voimankipenen uuteen hyökkäykseen tai puolustukseen, vallitsevin tunne sotaa kohtaan on synkkä viha. Samanlaista se on ollut Kollaalla, Äyräpäässä, Tali-Ihantalassa, joka paikassa, myös Summassa.
Kristian Kosonen on muokannut näistä aineksista viisi loistavaa sotakirjaa . Summan teräsmyrsky on kuudes.
Ensimmäisen kerran en ole täysin haltioissani uudesta Kososesta. Summan teräsmyrsky on yhtä kouraiseva ja koskettava, perimmiltään rauhanaatetta ajava teos kuin edellisetkin, mutta myös liian samanlainen. Siitä, että kirja kertoo juuri Summan suurtaisteluista helmikuussa 1940 muistuttavat vain jotkin paikan nimet. Muuten tämä kirja voisi kertoa mistä tahansa talvisodan, jatkosodankin talviaikaan, koettelemuksesta.
”Teräsmyrsky” taas on sotakirjallisuuden kuluneimpia ilmauksia.
Neuvostoliiton 1. helmikuuta 1940 alkaneessa Summan hyökkäyksessä suomalaiset pitivät puoliaan ylivoimaista vihollista vastaan, kunnes puolustuslinja murtui 11. helmikuuta.
Päivät toistuivat uuvuttavan samankaltaisina. Venäläiset aloittivat uuden hyökkäyksen lähes kellontarkasti aina aamulla. Päivät tapettiin toisiaan, yöllä saatiin maahan kaivetuissa korsuissa jonkunlaista lepoa, mutta ainaisena pelkona oli korsun katon pettäminen kranaattitulessa ja elävältä hautautuminen.
Ensimmäisinä päivinä vaivana oli lisäksi tulipalopakkanen ja koko ajan sotamiehen ikuiset seuralaiset nälkä, pelko, uupumus ja syöpäläiset.
Kuuluisaa talvisodan henkeä Kososen uusimmassa symboloivat parhaat ystävät korpraali Tuomas Hietarinne ja sotamies Olavi Mukkula, molemmat lähtöisin Valkeakosken seudulta. Antti Rokka -tyyppinen rämäpää Hietarinne on siviilissä suurtilallisen ”herraspoika”, Mukkula vasemmistolainen paperitehtaan työmies. Sodassa erilaiset lähtökohdat erottuvat vain jatkuvana hyväntahtoisena naljailuna. Sanat lahtari ja punikki ovat ahkerassa käytössä.
Muistakin tämänkertaisista sotilaistaan Kosonen luo taas hyviä uskottavia henkilökuvia, eikä sodan järjettömyys jää lukijalle epäselväksi. Silti Kososelta kaipaisi jatkossa jotain uudistumista. Kiihkeät taistelukuvaukset ovat toistuneet kirjasta toiseen tehokkaina, mutta jo liian samankaltaisina.
Summasta ja muista vuosien 1939–1944 suurista taisteluista on kirjoitettu kymmeniä tietokirjoja ja romaaneja. Tarvitaanko näitä ollenkaan lisää? Mielestäni tarvitaan, siitä ei ole kysymys. Kuljeskelen mielelläni sankarihautausmailla, ja näen Kososen kirjat tärkeänä perinteen jatkajana, jotta emme unohtaisi sitä aivan tavallisten ihmisten massiivista kärsimystä, jolla Suomen itsenäisyys ja vapaus turvattiin.
Lisää kaikupohjaa antaa Venäjän Ukrainassa nyt käymä sota. Kosonen on mestari kuvaamaan sodan todellisuutta, mutta seuraavaksi pitäisi löytää muitakin sävyjä.
Kristian Kosonen: Summan teräsmyrsky. 364 sivua, Bazar.
uutiskirje 