Tervehdys pitkästä aikaa, BIOSin ekonomisti Jussi Ahokas. Keskustelu Suomen julkisen talouden tilasta on tällä hetkellä melko synkkää. Rahat ovat loppu, mistään ei tule lisää, ja tilanne käy vain huonommaksi. Miten sinä katsot tätä keskustelua?
JA: Tekisi mieli sanoa, että surullisena, mutta rehellinen vastaus taitaa olla, että jo jokseenkin välinpitämättömänä. Tarkoitan tällä sitä, että alan olla luopunut toivosta, että tästä synkästä keskustelusta koskaan päästäisiin irti. Se pitää ilmeisesti vain hyväksyä ja kestää.
Toki surullista on, että tämän synkän keskustelun varjolla oikeutetaan politiikkaa, joka aidosti tekee monien ihmisten arjesta selvästi aiempaa vaikeampaa ja synkeämpää. Julkisen talouden huonolla tilalla perustellaan leikkauksia sosiaalietuuksiin, sosiaali- ja terveyspalveluihin, järjestötyöhön, nuorisotyöhön, kulttuuriin ja niin edelleen.
Näin julkisen talouden tilan synkistely muuttuu nopeasti ihan aidosti yhteiskunnalliseksi muutokseksi, jota monet aivan varmasti pitävät huononnuksena aiempaan.
Hallituksen näkemys tuntuu olevan, että vielä muutama leikkaus pitää tehdä, sitten helpottaa. Helpotus tarkoittaa varmaankin sitä, että julkisen talouden velkaantuminen taittuisi eli velanoton tarve ei enää kasvaisi. Voiko leikkauspolitiikalla päästä siihen?
JA: Kyllä leikkauspolitiikalla voi päästä tilanteeseen, että se aidosti tasapainottaa julkisen talouden. Mutta Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa nykyisillä taloudellis-yhteiskunnallisilla rakenteilla se todennäköisesti edellyttää niin suuria leikkauksia, että tuosta hyvinvointivaltiosta ei ole niiden jälkeen mitään jäljellä.
Toisin sanoen yhteiskunnan rakenteiden pitää asettua leikkauksien myötä kokonaan uudenlaiseen asentoon. Sellaiseen, jossa yhteisöllisyyden sijaan aina elämään liittyviä riskejä kannetaan yksilöllisesti. Tämä tarkoittaa yleensä eriarvoisuuden kasvua.
Se tekee myös suurten yhteiskunnallisten haasteiden voittamisesta vaikeampaa, kun kollektiivinen koordinointi niihin vastaamiseksi vaikeutuu ja päätösvaltaa hajautetaan yksityisille toimijoille. Ehkä valtion sijaan muunlaisia yhteisöjä sitten astuu esiin vastuunkannossa, mutta tällainen yhteiskunnallinen muutos voi ottaa aikaa. Nopean leikkauskierteen välittömänä seurauksena onkin yleensä kaaosta.
Jatketaan vielä yhdellä kysymyksellä kotimaasta. Sanoit pian hallitusohjelman valmistumisen jälkeen, että hallituksen toimet saattavat paperilla tuoda työpaikkoja, mutta oikeasti ne vähenevät. Tällä hetkellä tilanne on juuri tämä, kun työttömyys on noussut melko voimakkaasti. Mitä tämä kertoo näistä hallituksen työllisyystoimista?
JA: On oikeastaan mahdotonta sanoa, mitä tämä viimeaikainen kehitys kertoo hallituksen työllisyystoimista, siis niistä reformeista, joille työllisyysvaikutuksia on paperilla laskettu. Voi olla, että todellisuudessa ne ovat nykyisessä taloussuhdanteessa lisänneet työttömyyttä ja vähentäneet työpaikkoja.
Valtiovarainministeriössä saatetaan ajatella, että ilman niitä työllisyystilanne olisi vielä nykyistäkin pahempi. Jokainen voi kuitenkin valita tästä oman totuutensa, sillä mitään empiiristä tutkimustietoa meillä ei ole tähän kysymykseen vastaamiseksi tarjolla.
Oma arvaukseni tähän tilanteeseen joutumisesta perustui siihen, että mielestäni kysyntäolosuhteet Suomessa ja maailmalla olivat viilenemässä vuoden 2023 aikana monestakin syystä. Rahapolitiikka tietysti oli yksi tärkeä tekijä ja nousevien korkojen tuoma suhdanteen viilentyminen.
Kun tällaisessa tilanteessa kotimaassa vielä tehdään tiukahkoa finanssipolitiikkaa, joka rakenteellisesti kasvattaa tuloeroja ja vaikuttaa siten talouden kulutusalttiuteen negatiivisesti, on hyvin mahdollista, että negatiiviset kysyntävaikutukset lyövät positiiviset kannustinvaikutukset lähivuosina. Täytyy aina muistaa, että VM:n reformeille laskemat lisätyölliset ovat sellainen pidemmän aikavälin abstraktio, ei arvio jollain historiallisella aikavälillä todennettavasti syntyvistä työpaikoista.
Ei kukaan jatkossakaan osaa kertoa sitä ajanhetkeä, jolloin nuo työpaikat ovat kontrafaktuaalisesti syntyneet. Siis verrattuna sellaiseen historialliseen kehitykseen, joka olisi muuten sama, mutta vain nuo reformit puuttuisivat.
Euroopan keskuspankin korkolinjaukset ovat iskeneet Suomeen huomattavasti muita euromaita kovempaa. Kun yhteisvaluuttaa luotiin, kriitikot totesivat projektin ongelmaksi juuri sen, että euromaat ovat liian erilaisia euroon. Onko tämä nykyinen tilanne osoitus, että kriitikot olivat oikeassa?
JA: Tätä voitaneen pitää yhtenä esimerkkinä tällaisesta epäsymmetrisyydestä eri eurotalouksien välillä, mitä ennen talous- ja rahaliiton perustamista pidettiin sille mahdollisena sisäisenä uhkana.
Silloin kyllä taidettiin enemmän ajatella tilanteita, jossa jonkun maan johtava teollisuustoimiala kohtaa ison negatiivisen shokin, eikä EU:n rajoittama talouspolitiikka jousta tarpeeksi syventäen alueellista taantumaa tai pidempiaikaista matalasuhdannetta.
Tuskin rahapolitiikan välittymisen mekanismit silloin olivat kriitikoiden mielessä. Mutta tämä on kyllä hyvä esimerkki siitä, että epäsymmetrisyys voi olla moniulotteista. Ja kun epäsymmetriaa talouden rakenteissa on, yksi yhteinen talouspolitiikka ei voi olla optimaalista kaikille talous- ja rahaliiton maille.
Lopetetaan ekologiseen kriisiin. Talouskeskustelusta on tällä hetkellä kokonaan kadonnut lajikato ja laajempi ekologinen kriisi. Valtiovarainministeriötä myöten hoetaan, että kasvua on pakko saada. Mutta voiko sitä enää saada, kun luonnon rajat ovat tulleet vastaan?
JA: Tämä on itselläkin pyörinyt paljon mielessä viime päivinä, kun kasvutoimista on tullut talouspoliittisen keskustelumme seuraava iskusana. Siis sellainen termi, jota niin puolueet kuin muutkin yhteiskunnalliset edunvalvojat toistelevat toistelemistaan.
Sen mitä olen itse ehtinyt tätä kasvutoimikeskustelua seurata, niin kyllä siitä täysin puuttuu ekologisen kriisin jäsennys. Ei tunnuta ajattelevan lainkaan niin, että meillä on todella vähän aikaa muuttaa yhteiskuntamme suunta, uudistaa tuotanto- sekä kysyntäjärjestelmät ja siirtyä ylikuluttavasta fossiilitaloudesta materiaalisesti kestävämpään talouteen.
Edelleen johtoajatus näyttää olevan, että nykyinen tahti kyllä riittää, kun sitä vain siellä täällä vähän kiihdytetään. Mutta onko tämä tosiaan luonnontieteiden antama lupaus meille? Itse olen kyllä tulkinnut luonnontieteiden viestiä varsin toisella tapaa. Niin, että meillä on äärimmäinen kiire muuttaa ihmiskunnan toiminnan periaatteet, jotta ekosysteemimme romahdus voidaan estää ja jonkinlainen säällinen elämä maapalolla säilyttää.
Voidaanko kasvua saada? Toivottavasti ainakin sellaista henkistä kasvua, että tuo luonnontieteen viesti tulee pian kollektiivisesti sisäistettyä. Katsotaan sen jälkeen sitten sitä, millaista talousdynamiikkaa sen mukainen inhimillinen toiminta synnyttää.
lehti 