Timo R. Stewart uskoo nykytilanteen jatkuvan Palestiinassa – ”Tämä jatkuu vuodesta toiseen, eikä kukaan tee mitään”

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Timo R. Stewart, olet vastikään julkaissut kirjan nimeltä Miksei kukaan tee mitään? Toisin kuin aiemmat kirjasi, tämä ei ole historiateos eikä tieteellinen tutkimus, vaan esseekokoelma, jossa on henkilökohtaista, joskin taustoitettua ja hyvin punnittua pohdintaa Israelin tuhoamissodasta palestiinalaisia vastaan. Miksi halusit kirjoittaa juuri tämän kirjan ja miksi siitä tuli juuri esseekokoelma?

Kirja käsittelee kysymyksiä, joita olen viimeiset kolme vuotta pyöritellyt. Viime vuoden lopulla olin jäämässä pois Ulkopoliittisesta instituutista, ja samaan aikaan astui voimaan niin sanottu tulitauko Gazassa lokakuussa 2025. Molemmat tarkoittivat sitä, että mediaesiintymisiäni oli vähemmän. Koko Gazan tilanne jäi tulitauon seurauksena vähemmälle huomiolle mediassa. Siitä syntyi luonnostaan pieni hengähdystauko, ja ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki katsoa taaksepäin tätä intensiivistä, reilun kahden vuoden jaksoa ja pohtia, mitä se tarkoittaa, mitä on tapahtunut ja mitä olen siitä mieltä.

Olin kirjoittanut ja puhunut aiheesta paljon eri paikoissa, mutta huomasin asiaa pyöritellessäni, että tietyt kokonaisuudet olivat jääneet käsittelemättä. Ainakaan en ollut itse ehtinyt riittävästi sanoittaa niitä. Ajattelin kirjoittaa niistä esseitä, ja esseekokoelma syntyi siitä.

Tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa Gazan tuhon historiaa. Sen tekee ehkä joku muu myöhemmin. Tarkoitus oli enemmänkin pohtia filosofiselta ja moraaliselta kannalta niitä ratkaisuja ja käsitteitä, joita tässä käytetään, ja niitä isoja kysymyksiä, joita aihe herättää. Kirja on tietyllä tavalla omakohtainen: puhun siinä myös tunteistani. Koin, että minun oli kirjoitettava se. Taustalla oli ehkä vähän naiivi ajatus siitä, että kirjoittaminen jotenkin puhdistaisi mieltäni, mutta niin ei käynyt. Siitä tuli vain paha mieli.

Nämä eivät ole hyvän mielen asioita. Nämä ovat todellisia, tapahtuvia asioita, joista pitää kertoa laajalle yleisölle. Kirjan nimi on Miksei kukaan tee mitään? mutta sen voi lukea yhtä hyvin ilman kysymysmerkkiäkin. Se on esseekokoelman lisäksi myös selitys siihen, miksei kukaan tee mitään. Kirjoitat kirjassa, että uskoit USA:n puuttuvan Israelin hallituksen toimiin ja lopettavan sodan, mutta Yhdysvaltain hallitus ei tehnyt niin. Miksi tämän annetaan jatkua?

Ajattelin todella, että Yhdysvallat viheltäisi pelin poikki, ja uskoisin, että myös Israelissa ajateltiin niin. Näinhän tämä on toiminut aina ennen: sota alkaa, ja kansainvälinen yhteisö ryntää paikalle vaatimaan neuvotteluja. Yleensä Lähi-idässä se myös tapahtuu. Aiemmat sodat ovat loppujen lopuksi olleet melko lyhyitä.

Ronald Reagan vihelsi pelin poikki Libanonin sodassa 1982. Hän painosti silloista Israelin oikeistopääministeriä Menachem Beginiä lopettamaan sodan Libanonissa.

Kyllä, hän soitti Beginille ja sanoi, että tilanne tuo hänelle mieleen holokaustin, ja että nyt tämä loppuu – ja se loppui.

Reagania tuskin voi pitää minkäänlaisena rauhankyyhkynä.

Ei ainakaan ensimmäiseksi tule mieleen tällainen luonnehdinta. Mutta jossain on raja. Tämä on koko toisen maailmansodan jälkeisen kansainvälisen järjestelmän peruspilari: väkivalta on huono tapa ratkaista kiistoja, joita syntyy sekä kansainvälisessä politiikassa että muussakin elämässä. Sota saattaa ratkaista jotain, mutta se luo aina lisää ongelmia. Se rikkoo asioita.

Tähän perustuu se, että meillä on YK ja erilaisia kansainvälisiä sopimuksia, joilla on yritetty poistaa sota politiikan jatkeena. Tähän ajatteluun kuuluu myös se, että jos jossain soditaan, niin sanotaan: nyt riittää, mennään neuvottelupöytään ja selvitetään asiat.

Joissain piireissä – Israelissa, Yhdysvalloissa, varmasti muissakin maissa – esiintyy ajatusta siitä, että sodalla voisi olla jopa puhdistava vaikutus: se pyyhkii pöydältä ongelmat, ja sen jälkeen on helpompi aloittaa uudestaan. Tähän liittyy ajatus siitä, että vihollinen pitäisi lyödä perin pohjin, kuten toisessa maailmansodassa, jolloin natsi-Saksa ja keisarillinen Japani lyötiin niin perusteellisesti, ettei jäänyt epäselvyyttä lopputuloksesta, ja ne rakennettiin sen jälkeen uudestaan.

Tähän ajatteluun kuuluu myös se, että kansainvälinen yhteisö antaa liian nopeasti periksi – että juuri silloin, kun Israelin armeija on saavuttamassa kunnollisen voiton, sitä estetään viemästä hommaa loppuun.

Timo R. Stewartia haastatteli KU:n politiikan toimittaja Toivo Haimi. Kuva: Emma Grönqvist

Kerrot kirjassa vastanneesi puolentoista vuoden ajan toimittajille, ettet itse voi käyttää sanaa ”kansanmurha” Gazan tapahtumista, vaikka moni muu asiantuntija teki niin, ja poliitikot olivat jo aiemmin tätä mieltä.

Nyt olet kuitenkin sitä mieltä, että Gazan kaistalla on käynnissä kansanmurha, ja kerrot sen avoimesti myös kirjassa. Mikä konkreettisesti muuttui ajattelussasi? Oliko kyse yhdestä hetkestä tai yhdestä tiedosta, joka kallisti vaa’an, vai hitaammasta prosessista?

Kyse oli hitaammasta prosessista. Syksyllä 2023, kun jotkut kansanmurhatutkijat ja monet palestiinalaiset alkoivat puhua kansanmurhasta, oma arvioni oli, että termin käyttö siinä vaiheessa oli jonkinlaista retorista liioittelua. Ihmisiä tapettiin valtavia määriä ja pommitettiin järkyttävän paljon, mutta koska oli selvää, että tällä oli jokin aikaikkuna, joka tulisi sulkeutumaan, en ajatellut kyseessä olevan kansanmurha tai että Israelilla olisi tosiasiallinen mahdollisuus toteuttaa kansan­murha, vaikka hallituksessa saattoikin olla ministereitä, jotka olisivat sitä halunneet. Ajattelin, että pahimmillaan kyse voisi olla väestön pakottamisesta pakenemaan, jolloin puhuttaisiin etnisestä puhdistuksesta. Sitä termiä aloin aiemmin käyttää.

Kun tilanne kuitenkin jatkui ja Gazan yhteiskunnan tuhoutuminen näytti yhä ilmeisemmältä ja tarkoitukselliselta – keväällä 2025 ei päästetty mitään ruokaa sisään – tulin vähitellen, ja vasta­hakoisesti, siihen tulokseen kesällä 2025, että kyse on kansanmurhasta.

Olisin voinut muodostaa tämän kannan jo aiemmin; olin mielestäni liian varovainen, vaikka en pidä sitä varsinaisesti virheenä. Sanan käyttö oli hyvin latautunutta, ja sen käyttäjiä kritisoitiin kovasti. Todistustaakka oli iso, ja termin käyttö politisoitiin tavalla, joka teki siitä vaikeaa. Piti olla valmistautunut hyvin. Pidän tärkeänä, että pystyy perustelemaan kantansa hyvin, eikä käytä termiä vain siksi, että muut käyttävät sitä tai että sitä odotetaan.

Yritin säilyttää itsenäisen arvion ja käyttää termiä vasta, kun koin sen perustelluksi. Näin ei kuitenkaan ole menetelty aiemmissa kansanmurhissa: Ruandassa ja Bosniassa termit tulivat käyttöön huomattavasti nopeammin.

Jos julkisesti kritisoi Israelin sotapolitiikkaa, erityisesti täällä länsimaissa, tulee salamannopeasti kysymys: tuomitsetko Hamasin? Kuvaat kirjassasi mielestäni osuvasti tämän ”tuomitsetko Hamasin” -kysymyksen rituaalinomaisuutta. Haluan silti kysyä: sortuuko myös tämä uusi kirjasi samaan liturgiaan?

Kirjan ensimmäisessä esseessä tuomitset heti kättelyssä Hamasin, ja vasta sen jälkeen alat puhua käynnissä olevasta humanitaarisesta katastrofista. Onko tästä kaavasta ylipäätään mahdollista kirjoittaa itseään ulos?

Lukija voi lukea kokonaisuuden ja arvioida, onko kyse liturgiasta vai jostain muusta.

Mielestäni on tärkeää todeta tiettyjä asioita riippumatta siitä, odotetaanko niitä meiltä vai ei. Yksi iso asia koko lokakuun 2023 alkaneen tapahtumavyyhden ymmärtämisessä on se, miten vahvasti hyökkäys vaikutti israelilaiseen psyykeeseen. Se oli toki osa tarinaa ja osa myöhempien toimien legitimointia, ja sitä käytettiin kyynisesti hyväksi. Siitä tehtiin myös odotus, jota alettiin vaatia kaikilta tätä liturgiaa noudattaen. Mutta se oli silti samalla totta: se oli todella järkyttävä asia, joka kosketti syvimpiä pelkoja.

On mielestäni hyvä pysähtyä sen äärelle, että Hamas murhasi siviilejä kylmäverisesti valtavan määrän. Se oli heidän valintansa, eikä siitä pääse mihinkään. Se ei tee tyhjäksi sitä, mitä Israel sen jälkeen teki, eikä oikeuta sitä, mutta sekin on nähtävä. Ja ehkä paikka, jossa se tulee nähdä, on juuri kirjan alussa, kun käsitellään näiden kolmen vuoden kokonaisuutta.

Väkivallan oikeuttaminen toisella väkivallanteolla ei ole moraalisesti kovin kestävää, varsinkaan pitkällä aikavälillä.

Niinpä. Ja myös se, että tästä on yritetty tehdä eräänlaista jalkapallo-ottelua, jossa pitää valita puolensa. Kaikki nähdään nollasummapelinä.

Jos joku kritisoi Israelia, hänen oletetaan ilmeisesti puolustavan Hamasia; minäkin olen kuullut tätä moneen kertaan. Vastaavasti on kuultu, että jos kritisoin Hamasin toimia, vedän mattoa vastarinnan alta ja pelaan sitä kautta Israelin pussiin. En pelaa kenenkään pussiin.

Eikä tämä ole peliä. Ihmisiä kuolee.

Niin. Minun tehtäväni on yrittää nähdä, mitä tapahtuu, analysoida sitä ja antaa oma arvioni. Jos joku ei pidä siitä, se on ihan hyväksyttävää. Ja jos joku pitää siitä, se ei silti tarkoita, että ajaisin hänen asiaansa.

Kirjoitat luopuneesi ”rituaalinomaisesta sitoutumisesta” kahden valtion ratkaisuun – siis siihen, että lopputuloksena olisi itsenäinen Israel ja sen naapurissa itsenäinen, oman hallituksensa johtama Palestiinan valtio.

Tämä on myös Suomen ja Euroopan unionin virallinen linja, niin sanottu lopullinen tavoite. Mikä konkreettinen vaihtoehto vaikuttaa sinusta nyt realistisemmalta Palestiinan tulevaisuuden kannalta? Uskotko myös, että Suomen ulkopolitiikan pitäisi korjata kantaansa Palestiinan suhteen?

Jos realistisella tarkoitetaan sitä, miltä tällä hetkellä näyttää ja mille antaisi parhaat vedonlyönti­kertoimet, niin se on nykytilanteen jatkuminen.

Israelin valtio hallitsee käytännössä miljoonia palestiinalaisia, joilla ei ole kansalaisoikeuksia tai täysiä oikeuksia, heitä pidetään alisteisessa asemassa sotilasmiehityksen alla. Osa karkotetaan, ja heitä vastaan käytetään ajoittain tappavaa väkivaltaa. Tämä jatkuu vuodesta toiseen, eikä kukaan tee mitään. Tämä näyttää tällä hetkellä realistisimmalta. Ilmeisesti tilanne ei vielä Gazan tuhonkaan jälkeen ole riittävän paha siihen, että kukaan muuttaisi politiikkaansa niin paljon, että asialle tehtäisiin jotain.

Kahden valtion malli olisi mahdollista toteuttaa. Sille on olemassa mallien joukosta eniten valmisteltua materiaalia, vaikka käytännön kysymyksiä on edelleen paljon ratkaistavana. Se ei kuitenkaan ole kenenkään mielestä ideaalimalli, ja sillä on juuri nyt melko vähän kannatusta.

Varsinkin Israelissa?

Varsinkin Israelissa. Myös palestiinalaisten keskuudessa kannatus on laskenut viime aikoina. Se on silti malli, jota kaikki valtiot kannattavat.

Tutkijana voi toki pohtia erilaisia vaihtoehtoja: itse olen usein lähestynyt asiaa siitä näkökulmasta, että koska Suomella on ollut tämä malli ulkopolitiikkansa perustana vuosikymmeniä ja koska se sattuu olemaan sama malli, jota EU-kumppanimme ja käytännössä koko maailma kannattaa, on järkevää arvioida toimia suhteessa siihen: edistävätkö ne tätä tavoitetta vai eivät? Koska sitä ei käytännössä edistetä, on syytä arvioida myös muita malleja.

Pidän kiinnostavina joitain liittovaltio­kaavailuja, joilla on jonkin verran poliittista voimaa taustallaan. Mikään malli ei kuitenkaan toteudu, ellei osapuolia – etenkään nyt hallitsevaa osapuolta, eli Israelia – pakoteta siihen. Jos vain odotetaan, että ihmisten sydämiin puhkeaa rakkaus ja sitten solmitaan rauha, niin ei tule käymään.

Tällä hetkellä kahden valtion ratkaisulle ei siis ole kovin paljon kannatusta.

Tässä on ongelma: millekään mallille ei ole valtavaa kannatusta juuri nyt, mutta kannatus on myös sellaista, joka voi muuttua. Kahden valtion mallin puolestapuhujat muistuttavat aivan oikein, että silloin kun on ollut uskottavaa poliittista liikehdintää kohti kahden valtion ratkaisua, kannatus on noussut nopeastikin. Olemmehan nähneet tämän Suomessakin esimerkiksi Nato-jäsenyyskysymyksessä. Gallupit voivat muuttua hyvin nopeasti, jos olosuhteet muuttuvat.

Israelissa on lokakuun lopulla edessä parlamentti­vaalit, ja pääministeri Benjamin Netanjahun oikeisto­konservatiivinen Likud-puolue on edelleen gallup-­johdossa. Näetkö Israelin politiikassa mitään tahtoa tai ikkunaa suunnanmuutokseen?

Suhteessa palestiinalaisiin en näe. Se ei ole asia, joka jakaisi puolueita Israelissa kovin voimakkaasti. Siellä on monia muita poliittisia kysymyksiä, jotka jakavat puolueita enemmän.

Hallitus voi hyvinkin vaihtua, mutta monet nykyisin oppositiossa olevista puolueista ovat suhteessa palestiinalaisiin suunnilleen samoilla linjoilla kuin nykyhallitus. Kannatus Palestiinan valtion itsenäisyydelle ja laittoman miehityksen päättämiselle on hyvin pientä. Tämä tarkoittaa, ettei muutos ole tulossa orgaanisesti Israelin sisältä.

Kuuntele Timo R. Stewartin koko haastattelu KU:n
Kaikki Uusiksi -podcastista: