Ensimmäiseksi ovelle ehtii Luigi. Hän nuuhkaisee kenkääni ja kiehnäisee sitten pohjettani, toivottavasti hyväksynnän merkiksi.
Voima-lehden pitkäaikainen toimittaja Jari Tamminen kertoo, että Luigi on rescue, samoin kuin sohvalta tilannetta tarkkailevat Ernesto ja Arianna. Tarkoitus oli hakea eläinsuojasta vain yksi kissa, mutta kaverusten erottaminen ei tuntunut hyvältä. Niinpä talossa asuu nyt kolme kissaa. Tänään mukana hengailee myös naapurin koira Bobby, jonka oma ihminen on töissä.
– Ja sitten me ollaan järjestetty tuonne pihalle jänisten ja lintujen – ja varmastikin myös rottien, koska rottienkin täytyy syödä – ruokintapaikka, jatkaa kirjailija Laura Gustafsson ruokakunnan esittelyä.
– Että nämä muunlajiset tyypit ovat tosi orgaanisesti meidän arjessa mukana.
Suhteemme eläimiin on ehkä murroksessa: enemmistö suomalaisista pitää lemmikkiä perheenjäsenenä, eläinten oikeuksia vaaditaan perustuslakiin ja lihasta on tullut politiikan kuuma peruna.
Muutos voi olla suurempi kuin ensin tulee ajatelleeksi. Jos muita eläimiä alkaa nähdä arvokkaina yksilöinä, on moni asiaa mietittävä uusiksi. Tätä Tamminen ja Gustafsson ovat kumpikin pohtineet paljon, kumpikin työssään ja tietysti yhteisessä arjessaan.
– Kaikesta huolimatta nämä ovat meidän vankeja, Gustafsson aloittaa ja silittää pöydällä lötköilevää Ernestoa.
– Vaikka annamme heille huomiota ja ravintoa ja rakkautta, heillä ei ole vapautta päättää omista asioistaan, esimerkiksi tulla ja mennä ja saalistaa oman mielensä mukaan.
Vaikka kissoilla on täällä varmasti mukavampaa kuin eläinsuojassa, parannus on suhteellinen. Enää ei kuitenkaan ole olemassa mitään alkuperäistä elinympäristöä, jonne Ernesto, Luigi ja Arianna voisivat muuttaa, mikäli elämä ihmisen kanssa ei miellytä.
– Ja sitten tässä tulee toisaalta se, että kyllä mä nautin kissojen seurasta ja koen myös, että ihmiselle on hyväksi elää muiden eläinten kanssa. Mutta se ongelma on siinä, että se tehdään aina ihmisten ehdoilla, Gustafsson sanoo.
Sata miljoonaa elämää joka vuosi
– Me ihmiset ollaan rakennettu tästä planeetasta elinympäristö, joka on hyvin vihamielinen kaikille muille paitsi ihmisille. Ja usein myös ihmisille, Tamminen summaa.
Hän korostaa, että parannus eläinten asemaan edellyttäisi järjestelmätason muutosta. Vaikka sellaisesta on merkkejä, samaan aikaan eläinteollisuus kasvaa. Pelkästään suomalaisessa eläintuotannossa tapetaan joka vuosi noin sata miljoonaa yksilöä. Tarkkoja lukuja ei ole, sillä osa vainajista kirjataan vain kiloina.
– Toisenlajiset eläimet ovat eriytyneet yhä voimakkaammin erilaisiin luokkiin, Gustafsson erittelee.
– Lemmikeillä menee suhteellisen hyvin, vaikka hekin ovat ihmisten mielivallalle alisteisia. Sitten ovat tuotantotalouden uhrit, joille tehtävää väkivaltaa laki suojaa, koska se on taloudellisesti kannattavaa. Tällä hetkellä ehkä pahiten mykistettyinä ja näkymättömissä ovat eläinkokeissa käytetyt yksilöt.
Laura leikkaa vegaanipullaa ja alkaa huomaamattaan tahdistaa puhetta käteen jääneellä leipäveitsellä.
– Maitoteollisuutta perustellaan välillä sillä, että naudat huoltavat perinnebiotooppeja, mitä ehdoton valtaosa suomalaisista lypsylehmistä ei todellakaan tee. Mutta ajatellaan nyt, että meillä olisi jokunen tuhat nautaa hoitamassa niitä perinnebiotooppeja. Niin voisiko sitten olla niin, että heidän työtään kunnioitettaisiin ja heille ja heidän laumalleen tarjottaisiin elinikäinen ylläpito ja terveydenhuolto. Eikä sen arvokkaan biotooppiduunin lisäksi varastettaisi heiltä vasikoita, lypsettäisi tyhjiin ja tapettaisi ennen aikojaan.
Perinnebiotoopit ovat luontoarvoiltaan tärkeitä elinympäristöjä, jotka ovat aikanaan syntyneet pitkäaikaisen laidunnuksen seurauksena. Niinpä naudoilla voisi olla luonteva ja eettisesti kestävä rooli niiden ylläpidossa. Perinnebiotoopeilla kuitenkin myös viherpestään nautakarjataloutta.
Gustafssonin jaottelun päälle tulevat vielä villit eläimet, joiden massasukupuutto juontaa pääosin ihmisen toimintaan. Jotkut lajit yrittävät selvitä sopeutumalla elämään ihmisen läheisyydessä. Monia heistä on tapana kutsua ”tuholaisiksi”.
”Kaunokirjallisuus on majakka”
Gustafsson ja Tamminen viittaavat muihin lajeihin pronomineilla ”hän” ja ”he”. Kyse on kieliaktivismista, joka korostaa eläinten yksilöllistä arvoa. Muotovirhe särähtää kielikorvaan, niin kuin tietysti on tarkoituskin. Olisi kiusallista kertoa syövänsä häntä mieluiten curryn kanssa tai ampuneensa heitä tänä syksynä useita kymmeniä.
Sellainen valta kielellä on. Vain pari sanaa ja normalisoidusta väkivallasta tuleekin epänormaalia. Tekstin ammattilaisina Gustafsson ja Tamminen toki tietävät tämän.
Tamminen korostaa, miten tärkeä osa hänen työtään toimittajana on tehdä näkyväksi kapitalismin piilottamaa hyväksikäyttöä. Se tapahtuu ensinnäkin kirjoittamalla tosiasioista: haastatellaan tutkijoita ja käännetään heidän puheitaan yleiskielelle.
Pelkkä journalismi ei silti riitä, vaan ihmisiä on myös suostuteltava lähdekritiikkiin, ajattelemaan itse. Sitä Tamminen tekee vastamainoksilla. Kuvassa voi olla vaikkapa Subwayn sämpylä, jossa leivänpuolikkaiden välistä katsoo paneroidun pihvin sijaan kananpoika.
– Vastamainosten pohjimmainen ajatus on se, että teen näkyväksi valtarakenteita. Eli kuinka meihin vaikutetaan ja mitä propagandan takana on, hän kertoo.
Gustafsson on samaa mieltä.
– Ehkä se oma duuni on siitä muistuttamista. Välillä myös sen hieromista ihmisten naamalle. Että tämä tapahtuu, että tämä on täällä. Sun täytyy nyt katsoa tätä ja ottaa kantaa tähän.
Siksi sanat ja tarinat ovat tärkeitä. Niillä rakennetaan normaali eli normi. Ja niistä syntyvät myös vaihtoehdot, joista jotkut ovat ehkä tulevaisuuden normeja.
Kaunokirjailijana Gustafsson hahmottaa oman työnsä merkityksen näissä vaihtoehtoisissa todellisuuksissa. Ihmisten maailmassa asiat pitää kuvitella ennen kuin niitä voi rakentaa:
– Kaunokirjallisuus on sellainen majakka, joka loistaa pimeydessä. Että täällä on tämä, tämä on mahdollista. Että näin voi toimia. Ei tarvitse elää siinä ristiriidassa.
Ilmastonmuutos ajurina
Eläinten asemaa pohtiessa on vaikea pitää toivoa yllä. Miljoonien kärsimys tapahtuu täällä juuri nyt, koko ajan. Vaikka asiat muuttuisivat joskus tulevaisuudessa parempaan, tänään tapettuja se ei enää auta.
Sitä ajatellessa ei tee mieli puhua asioita parhain päin, pikemminkin räjäyttää jotain.
Ja silti jossain kohtaa haastattelua huomaan, että olemme puhuneet jo jonkin aikaa toivosta. Sen herättää, vähän yllättäen, ekokatastrofi. Sopeutuminen muuttuvaan ilmastoon pakottaa kaupungit hylkäämään kliinisen betoniviidakon, joka ei kestä kuumuutta eikä ime rankkasateita.
Kun kaupunkeja aletaan viherryttää, tulee naapurustoon väistämättä myös lisää toislajisia eläimiä.
– Siis totta kai olisi ihanaa, jos olisi sellaisia lajeja, jotka suostuvat elämään ihmisten kanssa, Gustafsson haaveilee.
– Ja olisi ihanaa, että voitaisiin rakentaa meidän ympäristö sillä tavalla, että kaikki eri lajit pääsevät kukoistamaan.
Tamminen kieltää jyrkästi olevansa optimisti, mutta on kyllä silti vähän. Hän ajattelee, että kun ilmastonmuutos muuttaa ruokavaliomme kasvispainotteisemmaksi, katoaa tärkein houkutin sulkea silmät muiden eläinten kärsimykseltä.
– Tämä ympäristökriisi ja siitä seuraavat muutokset ruokajärjestelmään saattavat yhtäkkiä muuttaa tahattomasti ja sattumalta meidän eläinsuhdetta tavalla, mihin emme pysty millään järkevällä argumentaatioilla tai jollain moraalifilosofisilla pohdiskeluillamme ikinä, hän visioi.
– Tämä saattaisi olla polku johonkin toisenlaiseen olemisen tapaan ja toisenlaiseen suhteeseen muihin täällä planeetalla möllertäviin tyyppeihin.
Ehkä on vain niin, että puuhakkaalla mutta traagisen likinäköisellä lajillamme kaikki toiminta edellyttää jonkinlaista toivoa.
Gustafsson muistuttaa, että useimmat ihmiset kuitenkin kokevat empatiaa yli lajirajan. Jos vaikka joutsen on juuttunut jäihin tai kauris seikkailee moottoritiellä, ihmiset huolestuvat ja yrittävät auttaa.
– Se on se ajatus, mihin mä ripustaudun.
Anna Kontula haastatteli Laura Gustafssonia ja Jari Tammista syyskuussa 2026 ilmestyneeseen kirjaansa Miten ajattelemme kun maailma loppuu? (Into Kustannus). Haastattelun kirjoittamisen jälkeen Gustafsson voitti eläintuotantoa käsittelevällä Hilja maitotyttö -kuunnelmallaan radio- ja podcast-draaman Prix Italia -palkinnon.
uutiskirje 
