Kun Tuulia Pitkänen aloitteli yhteiskuntapolitiikan opintojaan Helsingin yliopistossa vuonna 2012, häntä hämmästytti opiskelutovereiden epäpoliittisuus.
– Ihmettelin, minkä takia te opiskelette valtiotieteellisessä, jos koette ettei puoluepolitiikka ole teitä varten, Pitkänen muistelee.
Vihreän ja vasemmistolaisen ajattelun noususta yliopistolla oli kyllä merkkejä, mutta sekään ei yleensä kytkeytynyt puolueisiin. Tavallisempaa oli kuulua ainejärjestöön tai ympäristöjärjestöön. Pitkäsen lisäksi vain kaksi muuta samalla vuosikurssilla kuului johonkin poliittiseen nuorisojärjestöön.
– Minusta oli hyvin outo ajatus, että voisi toimia yhteiskunnallisesti ottamatta puolta. Että olisi jokin neutraali yleinen hyvä, mitä voisi vain tutkia ja tutkimalla löytää oikean vastauksen, Pitkänen pohtii.
Pitkänen valitsi toisen tien kuin useimmat opiskelutoverinsa. Hän pääsi jo opiskeluaikana työskentelemään eduskunnassa kansanedustajan avustajana. Euroopan demarinuorissa hän nousi pääsihteeriksi. Vuonna 2019 Pitkänen valittiin uuden pääministerin Antti Rinteen (sd.) erityisavustajaksi, ja pääministerin vaihtuessa sama työ jatkui Sanna Marinin (sd.) alaisuudessa.
Yksilöllisyys vieroittaa puolueista
Tuoreessa kirjassaan Älä kysy lupaa – Mitä opin naisista ja vallasta seikkaillessani politiikassa Pitkänen palaa opiskeluaikojensa ihmettelyyn siitä, miksi ihmiset vieroksuvat puoluepolitiikkaa. Pitkäsen mukaan puoluepolitiikka sopii huonosti yhteen yksilöllisyyttä korostavan ajan hengen ja markkinahumun kanssa.
”Työväentalon tanssisalin tarjonnan sijaan katsomme sosiaalista mediaa, joka tuo silmiemme eteen maailman täynnä yksilöitä tekemässä kaikkea maan ja taivaan välillä. He hyppäävät jyrkänteeltä riippuliitämään vuoriston yllä, lopettavat päivätyönsä tehdäkseen miljoonia läppärin äärestä Balilta, vibe-koodaavat tuosta vain markkinat valloittavia tuotteita ja ennen kaikkea rikastuvat kuluttaakseen enemmän ja enemmän luksusbrändien tuotteita, joiden paketteja he avaavat videoillaan”, Pitkänen kuvailee kirjassaan.
”Talouspolitiikassa vallankäytöllinen vinouma on erityisen voimakas ja ongelmallinen.”
Myös yhteiskunnallinen muutos – erityisesti ympäristökysymyksissä – kytketään monesti kuluttamiseen.
– Keski-Pohjanmaan vihreiden kevätkokous kirjastossa tuntuu epäinspiroivalta verrattuna Islannissa kuvattuihin Patagonian videoihin, joissa pelastetaan ympäristö ostamalla kierrätysmateriaaleista tehtyjä takkeja, Pitkänen havainnollistaa.
Jossain määrin puoluepolitiikka vetää kyllä uuttakin väkeä: viime vuosina vasemmistoliiton jäsenmäärä on voimakkaasti kasvanut ja SDP:nkin hieman. Koko väestöstä kuitenkin vain muutama prosentti kuuluu puolueisiin, ja heistäkin aktiivitoimijoita on vain pieni osa.
Rakenteet ovat voitettavissa
Pitkänen ei halua vähätellä kulutusvalintojen kautta vaikuttamista, mutta osoittaa kirjassaan, että tärkeimmät valinnat tehdään politiikassa ja että niihin vaikuttaminen politiikkaan mukaan lähtemällä voi olla helpompaa kuin moni luulee.
– Viidessä tai kymmenessä vuodessa puolueiden kannat asioihin voivat muuttua hyvin voimakkaasti, kun maailma ympärillä muuttuu. Jos aktiivisesti luonnostelee jotakin uutta kantaa, perustelee sen huolellisesti ja rupeaa viemään sitä puoluerakenteessa läpi, se on yllättävän helppoa. Ainakin itse olen kokenut SDP:ssä näin, Pitkänen sanoo.
Tämä riippuu tietysti asiasta. Pitkäsen mukaan SDP on nopeasti muuttunut aiempaa arvoliberaalimpaan suuntaan, ja erityisesti sukupuolten tasa-arvoon ja seksuaaliseen tasavertaisuuteen liittyvien asioiden ajaminen on tullut aiempaa helpommaksi.
Pitkänen oli mukana valmistelemassa SDP:n sosiaalipoliittisessa työryhmässä uutta täysin sukupuolineutraalia perhevapaamallia, jossa vapaat esimerkiksi jaetaan tasan vanhempien kesken. Hän yllättyi siitä, miten helposti malli meni läpi. Puoluehallitus hyväksyi mallin, sen tavoitteet päätyivät Rinteen ja Marinin hallitusten ohjelmaan ja laki – hieman esitettyä maltillisempana kompromissina – tuli voimaan vuonna 2022. Isien käyttämien perhevapaiden määrä lähes kaksinkertaistui.
Vastaava perhevapaauudistus oli ollut pitkään myös vasemmistoliiton tavoiteohjelmissa, ja vasemmistoliitto edisti sitä osaltaan hallituksessa.
Toisena esimerkkinä Pitkäsellä on ilmastopolitiikka: hän kuvailee, kuinka SDP:n nuoret puoluekokousedustajat organisoituivat vaatimaan puolueeltaan aiempaa kunnianhimoisempaa ilmastopoliittista linjaa, ja tämä kantoi lopulta EU-johtajien päätöksentekoon asti.
Toki vaikuttaa voi myös kansalaisjärjestötoiminnan kautta.
– Sieltä usein tuodaan myös puolueiden asialistoille asioita, jotka eivät muuten välttämättä sinne päätyisi. Senkin takia sote-alan järjestöjen alun perinkin varsin pieniin resursseihin kohdistetut leikkaukset tuntuvat uskomattoman julmilta, Pitkänen sanoo.
Politiikan miesvaltaiset taskut
Kirjassa Pitkänen opastaa lukijaansa kädestä pitäen poliittiseen vaikuttamiseen – kuntapolitiikasta Euroopan unioniin, kabinettineuvotteluista median kanssa toimimiseen.
– Kirja on suunnattu kaikille, jotka kokevat, että poliittinen päätöksenteko ei näytä minulta. Se on Suomessa edelleen varsin yhdennäköisten ihmisten hallitsemaa. Mitä lähemmäs mennään sellaisia asioita kuin talouspolitiikka ja ulko- ja turvallisuuspolitiikka, sitä enemmän päätöksentekoa hallitsevat 40–60-vuotiaat kantasuomalaiset valkoihoiset miehet. He eivät edusta kuin pientä osaa Suomen väestöstä, Pitkänen toteaa.
Vaikka yhdenvertaisuus on suomalaisessa politiikassa edennyt viime vuosikymmeninä voimakkaastikin, juuri talouspoliittinen ja ulko- ja turvallisuuspoliittinen päätöksenteko ovat Pitkäsen mukaan yhä miesvaltaisia taskuja.
– Talouspolitiikassa, joka on edellytys kaikelle muulle politiikalle, vallankäytöllinen vinouma on erityisen voimakas ja ongelmallinen. Uskon, että se vaikuttaa myös politiikan sisältöön – tasa-arvo ja yhdenvertaisuus eivät siinäkään toteudu.
Pitkänen korostaa kirjassaan, että vaikuttamaan lähtiessä ei pidä tyytyä siihen, mitä tarjotaan, eikä kysellä keneltäkään lupia. Pitkänen on toiminut kuten opettaa: Antti Rinteen kabinetista hänelle tarjottiin erityisavustajan assistentin paikkaa. Hän vaati kuitenkin erityisavustajan paikkaa, koska oli yhtä kokenut kuin jo valitut erityisavustajat. Ja lopulta se järjestyi.
Kevyt julkisuus käännetään haitaksi
Pitkäsen mukaan etenkin naiset monesti empivät osaamistaan ja asiantuntemustaan. He saattavat kokea, että ”pitäisi hallita jokainen yksityiskohta ja tuntea politiikan alan kaikki nyanssit”. Todellisuudessa mitään määrätöntä opiskelua ei politiikkaan lähtiessä tarvita eikä edellytetä.
Pitkänen siteeraa myös presidentti Tarja Halosta, joka kuiskasi hänelle kerran: ”Olet aina liian nuori, kunnes olet liian vanha.” Odottamaan ei kannata jäädä.
”Kevyttä julkisuutta käytetään perusteluna naisjohtajan epäpätevyydelle.”
Vaikka naiset pääsevät aiempaa useammin johtaviin asemiin, heitä kohdellaan niin vallan kabineteissa kuin mediassakin usein eri tavalla kuin miehiä. Pitkänen on perehtynyt kirjaansa varten kansainväliseen akateemiseen tutkimukseen aiheesta. Yksi havainnoista, joka vastasi hänen omiakin kokemuksiaan, on double pinned (kaksoisnaulittu) -nimellä tunnettu ilmiö:
– Naisjohtajalta kysellään hänen perheestään ja harrastuksistaan, käsitellään häntä vapaa-ajan ja henkilökohtaisen elämän kautta. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa, eikä tarkoitus ole välttämättä vähätellä kyseistä poliitikkoa. Mutta ongelmaksi se muuttuu siinä kohtaa, kun tätä kevyttä julkisuutta aletaan myöhemmin käyttää perusteena hänen epäpätevyydelleen. Annetaan ymmärtää, että hän on hyötynyt tästä julkisuudesta ja on itse tuonut kotinsa ja perheensä näytille, Pitkänen kuvailee.
Häirinnältä kannattaa suojautua
Politiikassa toimiva nainen saa julkisuudessa muutenkin herkästi erilaisen kehystyksen kuin vastaavassa asemassa oleva mies. Kun Pitkänen toimi Sanna Marinin erityisavustajana, häntä toistuvasti luonnehdittiin taustaltaan ”Sanna Marinin ystäväksi”, kun taas vastaavissa asemissa toimivat miehet esiteltiin työuriensa kautta.
Sosiaalinen media on puolestaan lisännyt rajusti erityisesti politiikassa toimiviin naisiin ja vähemmistöryhmien edustajiin kohdistuvaa törkyviestintää, uhkailuja ja vainoamista. Pitkäsen mukaan häirintä karkottaa monia naisia politiikasta, eivätkä viranomaiset tee asialle käytännössä mitään. Siksi Pitkänen on sisällyttänyt kirjaansa myös ”suojautumisen ensiapupaketin”, jossa neuvotaan esimerkiksi, mitä sosiaalisessa mediassa ei kannata jakaa ja miten manipuloituun sisältöön tai seksuaaliseen ahdisteluun kannattaa reagoida.
Pitkänen työskentelee tällä hetkellä liikkeenjohdon konsulttina omassa yrityksessään. Hän haluaa kuitenkin jatkossakin tehdä työtä myös ihmisten aktivoimiseksi poliittiseen vaikuttamiseen.
– Ajatukseni ja missioni on löytää keinoja laajasti motivoida ja mahdollistaa niiden ihmisten osallistumista vaalien kautta päätöksentekoon, jotka tällä hetkellä kokevat, että he eivät sinne kuulu.
Pitkänen korostaa myös, ettei osallistumista pidä ajatella raskaana taakkana, vaan se on yhteisöllistä toimintaa, josta saa ainutlaatuisia merkityksellisyyden kokemuksia.
Tuulia Pitkänen: Älä kysy lupaa – Mitä opin naisista ja vallasta seikkaillessani politiikassa. Otava 2026. 288 sivua.
lehti 