Suomalainen joulukuun hämärä, vinttitila ja punatiiliseinät, seinällä hauras verkko…Sieltä valvovat vaiteliaat hahmot, taustalla meren hiljainen, ajoittain voimistuva pauhu. Mami Wata, merenjumala puhuu. Värikäs veistos on usein kolmipäisenä kuvattu naishahmo. Vastapäätä on ghanalaisen Ada-kansan puunukkeja, käytössä ja ajassa kuluneita, välittäjiä ihmisen ja henkiolentojen välillä – suojelijoita.
Vain hetki sitten osa näyttelyn teoksista oli arjen käyttöesineitä. Afrikassa arki ja uskonnollisuus, ”pyhä” kulkevat käsi kädessä. Vai kulkevatko? Nyt veistokset ihastuttavat museossa kaukana ”kotoaan”, toisessa kulttuurissa.
Afrikkalaisen kulttuurin tutkija Mbitin John kirjoittaa, että avain afrikkalaisen elämänmuodon ymmärtämiseen sisältyy heidän aikakäsitykseensä. Afrikkalainen aika, päinvastoin kuin lineaarinen länsimaalainen aika, suuntautuu kohti menneisyyttä. Seuraavaksi kohti tätä hetkeä. Tulevaisuus ei ole afrikkalaiselle tärkeä vaan se, mitä on nyt tai mitä oli, myyttien ja tarinoiden maailma.
Veistokset kertovat toisesta ajasta,kollektiivisesta muistista.
Mahtaisiko ajatus pitää paikkansa globaalissa maailmassa?
Kuinka tietoinen keräilijä on omasta ajattelustaan, kuinka tietoinen esineitten entisten omistajien historiasta? Miten ylipäätään ymmärtää afrikkalaista ”kansantaidetta”, esineitä, jotka sisältävät ja yhdistävät animistista maailmankuvaa, voudou-ajattelua ja kristinuskoa. Tarkastelukulmaa vaihtamalla vastaus on helpompi.
Kahden ihmisen rakkaustarina
Näyttely kertoo kahden erilaisen ihmisen rakkaustarinan Afrikkaan ja kahdesta erilaisesta keräilijästä. Matti-Juhani Karilan ”Mami Wata”-kokoelmasta henkii karhea hellyys. Etsintä kohti jotain, vielä tuntematonta ”omaa mami wataa”.
Myös androgyyninä esitetty, monikulttuurinen ja monimielinen merenjumalatar ei vastaa kysymyksiin mutta ei myöskään vapauta etsijää. Karila ei välitä teosten rahallisesta tai taiteellisesta arvosta vaan niihin liittyvistä kertomuksista. Karilalle Mami Wata -veistosten merkitys on löytämiskokemuksessa. Tämä välittyy esineistä ja koskettaa katsojaa.
Kirjailija Juha Vakkuri, Beninissä sijaitsevan Villa Karon perustaja ja johtaja lähestyy afrikkalaista arkitaidetta analyyttisemmin, esteetikon valikoivin silmin.
Osa veistoksista on beniniläisiä fetissejä. Taikaesineitä, jotka auttavat tai suojelevat kantajaansa erilaisissa kriiseissä. Fetissit ovat olennainen osa voudouta, Beninin valtionuskontoa. Ne toimivat välittäjinä ”jumalten” maailman ja ihmisen arjen välillä.
Vakkurin kokoelmassa on myös ghanalaisen Ada-kansan hienostuneita samalla kömpelöitä puuveistoksia. Nekin liittyvät olennaisesti mereen ja arjen toimeentuloon niin hyvässä kuin pahassa.
Monesta eri maasta
Esineet tulevat useasta Länsi-Afrikan maasta kuten Kamerunista, Nigeriasta, Ghanasta mutta valtaosa on Beninistä.
Benin tunnetaan entisenä ”Orjarannikkona”, josta afrikkalaisia rahdattiin orjiksi Etelä-Amerikkaan. Beninistä kulkee myös tämän päivän venepakolaisen matka Kanariansaarille ja sieltä laittomiksi maahanmuuttajiksi EU:hun.
Kertovatko ”jumalan puupalikat” afrikkalaisen ihmisten arjesta – nälästä, maaseudun autioitumisesta, köyhyydestä tai sodista? Elämästä vieraan vallanpitäjän, valtion tai ylikansallisten yhtiöiden, määrittämässä maailmassa. Veistokset kertovat toisesta ajasta, kollektiivisesta muistista ja kuvista, joita emme tiedosta – ajasta lähihistorian pinnan alla.
Perusluonteensa vuoksi museot eivät ole parhaita paikkoja taiteen tai elävän kulttuuriperinteen esittelylle. Usein ne ovat enemmän mausoleumeja. Arvokkaat rakennukset, lasiset vitriinit ja rationaaliset tietoiskut seinillä ahdistavat.
Karilan ja Vakkurin kokoelman esittelystä huokuu aito välittäminen. ”Mami Wata ja jumalan puupalikat” on hieno, suuria kysymyksiä herättävä ja lämmin näyttely kahden ihmisen rakkaudesta Afrikkaan ja afrikkalaiseen taiteeseen.
Mami Wata ja jumalan puupalikat. Länsiafrikkalaista arjen veistotaidetta. Amos Anderson 30.1.2012 asti. Esineitä Juha Vakkurin ja Matti-Juhani Karilan kokoelmista.
uutiskirje 
