Aina se ilahduttaa, kun väitöskirjassa jotakin väitetään. Kriteeri täyttyy kevyesti Hyvinvointivaltion läpimurrossa, jossa Päivi Uljas mittailee Suomen 1950–60 -lukujen suurta käännettä – ja tähänastisista selvästi poikkeavin aineistoin. Hyvinvointimme perustanlaskua hän silmäilee arjesta ja työnteosta käsin, pientiloilta ja tehtaiden lattiatasolta.
Puolisen vuosisataa sitten Suomi kiistatta muuttui ratkaisevasti. Mutta se, keiden askelmerkein alkoi marssi tuolle yhteishyvän loistavalle polulle, nostaa paljonkin polemiikkia. Kuka vaikutti, valitsi ja päätti, että kansan on vastaisuudessa voitava näin hyvin.
Tekivätkö tempun kaukaa viisaat asevelipoliitikot, sosiaalisuunnittelun pekkakuuset, ay-pomot vai köyhän kansan oma vaatimusliike? Uljas painottaa vahvimmin vaihtoehdoista viimeisintä, eikä vain vapaana mielipiteenään, vaan tutkimuksensa läpäisevänä päätelmänä.
Liikahdukset kohti tasaisempaa hyvinvointia käynnistyivät alhaalta ylöspäin.
Kun pientilojen omavaraisuus hyytyi, väki lähti vyörymään halpaduunareiksi kaupunkeihin, joissa elämisen minimiehtoja oli kuitenkin pakko täydentää entistä paljon kattavammalla sosiaaliturvalla – siinä on tapausten kulku yhdeksi lauseeksi karkeistettuna.
Oikeisto halusi peruutella
Uljaksen häpeämättömin väite on, että liikahdukset kohti tasaisempaa hyvinvointia käynnistyivät alhaalta ylöspäin – eivät yläilmoista kansalle armollisesti laskeutuvina, jollaisiksi poliittisten päätösten prosesseja on useimmiten tapana mieltää.
Hänen mukaansa vuosina 1957–63 käytiin sitkeintä hegemonia- ja tulonjakotaistelua, jonka hieman yllättäen selvittikin edukseen työtätekevistö. Oikeisto halusi peruutella kohti 1930-luvun niukkojen resurssien ”yövartijavaltiota”, mutta vasemmistoenemmistöjen (1958–62, 1966–70) turvin eduskunta loi toimeentulolakien pohjan. Valtiosta kasvoi sosiaalivaltio.
Julkisin lähtein ja sanomalehdin Uljas seuraa, miten elintärkeät työeläke-, sairausvakuutus- ja vuosilomalait toteutuivat. Nurinkurista oli, että useampikin uudistus sai alkunsa eduskunta-aloitteesta eikä porvarihallitusten esityksestä.
Jos kompromisseja kustannuksista tehtiinkin, myytti kokonaan tuhratusta vasemmistoenemmistöstä osoittautuu sinänsä vääräksi. Mikään kumoushan ei uhannut, sosiaalisempi ajattelutapa vain tunkeutui vähä vähältä kaikkiin puolueisiin. Helppoa se ei ollut; Uljas siteeraa useita arvovaltaisen kolkkoja asenteita.
”Painopiste siirtyi palkkatyöläisten eduksi. Alettiin kehittää kaupunkilaiselämään sopivia järjestelmiä”, Uljas punnitsee hegemonista heilahdusta. Uutta Suomea alkoi markkeerata kaupunki ja palkkatyö, hienojakoisempi työnjako ja tekniikka.
Peruskoulu-, päivähoito- ja kansanterveyslait menivät 1960–70-luvun taitteessa jo vaivattomammin läpi.
Arvostusta ruohonjuuriliikkeille
Uljas tukeutuu alhaalta ylös -näkökulmassaan laajaan kysely- ja muistitietoon. 1950–60-luvun tehdas- ja rakennustyöläisten haastatteluin painottuu ja todentuukin oleellisia puolia silloisten vaatimusten ja uudistusten vyyhdistä. Mutta aivan sitoviksi ja kaikkea selittäviksi argumenteiksi niistä ei ole.
Joka tapauksessa hän rakentaa uudenlaisen version tapahtumista, joista pusertautui ulos melkoinen nippu yhä kestävää sosiaalilainsäädäntöä. Ja täysin uutta on korostus, jonka hän antaa tavallisten ihmisten omille ruohonjuuriliikkeille: lähetystöille, mielenosoituksille, monennäköisille ”kansan välikysymyksille”.
Ei Päivi Uljas suinkaan tyhjennä hyvinvointitutkimuksen pajatsoa. Mutta hän perustelee rohkean vastaväitteensä tähänastisille sektorihistorioille – ja niille teknokraattisille katsomuksille, että palkkaduunarien pöydänantimet on aina joku muu hommannut. Ne kun saattavatkin olla aivan itse ansaittu.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori ja historiantutkija.
Päivi Uljas: Hyvinvointivaltion läpimurto. Into 2012. 377 sivua.
uutiskirje 
