”Oi te rakkaat pikku puluni, olkaa tervehdityt sydänvereni lämmöllä. Miten hauskaa olisi nyt kotisohvalla – mutta silti tunnen tyydytystä, että teitä on kaksi, jotka voivat ajatella samoin. Aivan äsken veivät 3 henkeä kuolemanselliin. Se masentaa.”
Näin kirjoitti maalari Kustaa Salminen puolisolleen Lainalle Suomenlinnan vankileiriltä 29. 8. 1918. Vain runsasta viikkoa myöhemmin 6.9. Salminen vietiin viiden muun miehen kanssa Kustaanmiekan valleille ammuttavaksi.
Sisällissota oli päättynyt jo nelisen kuukautta aiemmin, mutta verenvuodatus jatkui: sodan voittajien perustama valtiorikosoikeus langetti punaisille 555 kuolemantuomiota. Kaikkia ei pantu täytäntöön, mutta jo pelkästään Suomenlinnassa teloitettiin reilun kahden kuukauden aikana 71 ihmistä.
Kuolemantuomioita ei ollut Suomessa pantu täytäntöön vuoden 1826 jälkeen.
Olli Korjus löysi Salmisen kirjeitä Kansallisarkiston kansioista työstäessään edellistä kirjaansa Hamina 1918, nimi nimeltä, luoti luodilta (Atena 2008). Kirjeet koskettivat häntä niin paljon, että hän palasi niihin ja ryhtyi penkomaan Salmisen sekä muiden samana päivänä Suomenlinnassa teloitettujen kohtaloita. Tuloksena on vast’ikään ilmestynyt tietokirja Kuusi kuolemaantuomittua. Korjus valottaa sisällissotaa mikrotasolta, eri paikkakunnilla eläneiden työväenliikkeen aktiivien näkökulmasta, mutta liittää tapahtumat myös laajempiin asetelmiin.
Tuomioita kiistanalaisin perustein
Kustaa Salminen oli Helsingin punakaartin päällystöä, mutta hänen kohtalokseen koitui erityisesti Satakunnan rintaman päällikköys. Vangittuja Noormarkun valkoisia oltiin viemässä Poriin, kun saattajat jostain syystä alkoivat ampua heitä. Valkoiset tutkijat ovat pitäneet veritekoa suunniteltuna, syytetyt taas kertoivat tilanteen riistäytyneen käsistä vankien pakoyritysten myötä. Salminen tuli rintaman ylipäälliköksi vasta kolme päivä myöhemmin, eikä hänen osuudestaan tapauksen jälkiselvittelyissä ole varmaa tietoa.
Monet muutkin kirjan kuolemaantuomitut päähenkilöt olivat – tai heidän väitettiin olleen – tavalla tai toisella vastuullisina punaisesta terrorista. Tällaisilla perusteilla teloitettiin Salmisen ohella tammelalainen sekatyömies Nestori Gylden, maalari Erkki Raide Viljakkalasta, kirvesmies Kalle Sjögren Nurmijärveltä ja työmies Martti Vesa Ulvilasta.
Kuolemantuomioon saattoi kuitenkin riittää pelkkä agitaatiokin. Se oli syynä turkulaisen toimittajan ja laulunopettajan Gunnar Mörnin teloitukseen. Vallankumoukseen yllyttäneet ja uskontoa pilkanneet pakinat Arbetet-lehdessä tekivät hänestä oikeuden mielestä ”vaarallisen kiihottajan”.
Yksipuolista ”oikeutta”
Olivat tuomitut syyllisiä tai ei, valtiorikosoikeuksien toiminta oli kaukana puolueettomasta. Päätökset saatettiin tehdä muutamassa minuutissa ja syytetyn mahdollisuudet puolustautua olivat olemattomat. Paikallisten suojeluskuntien lausunnoilla oli iso merkitys.
Valkoinen terrori oli punaista terroria laajempaa, mutta sitä ei näissä oikeuksissa käsitelty ja siihen syyllistyneet armahdettiin myöhemmin.
Kuolemantuomioiden jakaminen jo sinänsä merkitsi paluuta kauas taaksepäin historiassa: sellaisia ei ollut Suomessa pantu täytäntöön vuoden 1826 jälkeen.
Tammikuussa julkistettiin emeritusprofessori Antero Jyrängin teos Kansa kahtia, henki halpaa – oikeus sisällissodan Suomessa?, jossa hän selvittää laillisuuden näkökulmasta muun muassa valtiorikosoikeuksien toimintaa.
Korjuksen kirja painottuu tuomittujen arkielämään, toimintaan ja taustoihin. Harrastajatutkijan huolellisesti dokumentoitu, runsaisiin tutkimus- ja arkistolähteisiin perustuva tietopaketti tarjonnee uutta perspektiiviä myös monien yksittäisten paikkakuntien sisällissodan aikaisiin tapahtumiin. Viralliset paikallishistoriat kun ovat usein edustaneet lähinnä voittajien historiankirjoitusta.
Roskaväki-sana kertoo asenteista
Korjus tarkastelee tapahtumia analyyttisesti, muttei arkaile asettua vähäosaisten asemaan. Selväksi tulee, ettei sisällissotaa turhaan kutsuta myös luokkasodaksi. Hävinneistä laajasti käytetty termi ”roskaväki” kuvaa Korjuksen mukaan antiikin ajoilta periytyvää jakoa vapaisiin ja orjiin, patriiseihin ja plebeijeihin. Alin kasti olivat ensimmäisen maailmansodan aikaisia linnoitus- eli vallitöitä tehneet.
Tällaiset pohdinnat ovat ajankohtaisia meidänkin aikanamme, kun työttömien ja muiden vähäosaisten syyllistäminen on jälleen varsin tavallista.
Olli Korjus: Kuusi kuolemaantuomittua. Atena Kustannus 2014. 461 sivua.
uutiskirje 
