Neuvostoliiton romahdus on tuonut vain kurjuutta Tadžikistanin syrjäiseen itäosaan. Ihmiset ovat ajautuneet takaisin nomadielämäntapaan.
Noin seitsemän miljoonan asukkaan Tadžikistan oli aikanaan köyhin neuvostotasavalta, ja nyt se on yksi maailman köyhimmistä valtioista. Maan itsenäistyminen vuonna 1991 lopetti valtion maatilat, kaivokset, kastelujärjestelmät, liikenneyhteydet ja energialaitokset.
Jotkut länsimaiset asiantuntijat juhlivat paikallisten paluuta ”esi-isiensä perinteisiin”, mutta monille markkinatalouden realiteetteihin sopeutuminen näyttää erilaiselta.
– En olisi täällä, jos ei olisi pakko, sanoo Timurbek, entinen venäjän kielen filologi, joka nyt eläkepäivillään on ryhtynyt harjoittamaan karjanhoitoa.
– Ennen paimentolaisuus oli valintakysymys, nyt pakko.
Timurbek on pystyttänyt jurttansa yhdelle Pamir-vuoriston harvoista vielä vapaista ruohokentistä 4 100 metrin korkeudelle merenpinnasta. Timurbekin villainen jurtta on sisältä koristeltu seinäpiirustuksilla ja matoilla.
”Stalinista emme pitäneet”
Tadžikistanin vuoristoisessa itäosassa, Vuoristo-Badahšanin autonomisella alueella, asuu vain noin 200 000 ihmistä, vaikka se on pinta-alaltaan liki puolet maasta. Pamir-vuoriston korkeimmat huiput yltävät 7 500 metriin.
1200-luvulla tutkimusretkeilijä Marco Polo kuvaili seutua päiväkirjassaan: ”Pelkkää asumatonta aavikkoa ilman mitään vihreää, kylmyys on karkottanut jopa linnut.”
Vuoriston ainoa tie on Pamirin valtatie, maailman toiseksi korkeimmalla oleva tie, jonka neuvostoarmeija rakensi 1930-luvulla. Tie on kuitenkin päässyt niin huonoon kuntoon, että se palvelee lähinnä oopiumin ja heroiinin kuljetusreittinä rajanaapuri Afganistanista pohjoiseen. Vanhan silkkitien tätä osaa kutsutaankin nykyisin oopiumitieksi.
– Neuvostoaikana kaupoissa oli kaikenlaista ruokaa, polttoaine oli halpaa ja bussit ja tiet hyväkuntoisia, kertoo Aziz jurttaleirissä.
Vieressä hänen vaimonsa kirnuaa alkeellisella koneella voita jakinmaidosta.
– Tietenkään emme pitäneet Stalinista, mutta kaikki täällä kaipaavat Neuvostoliittoa. Emme saaneet harjoittaa uskontoamme vapaasti, mutta ruokaa ja töitä riitti, sunnimuslimi ja kirgiisi Aziz kertoo.
Sisällissota lisäsi kurjuutta
Tadžikistanin asukkaista 80 prosenttia on iranilaisia lähellä olevat tadžikkeja, ja myös pamirit puhuvat persiansukuisia kieliä. Alueelle 1700- ja 1800-luvulla asettuneiden kirgiisien äidinkieli kirgiisi puolestaan kuuluu turkkilaisiin kieliin.
Koettuaan olevansa aliedustettuja maan hallituksessa Vuoristo-Badahšanin pamirit julistautuivat itsenäisiksi vuonna 1992. Tätä seuranneessa sisällissodassa kuoli noin satatuhatta ihmistä. Sota loppui vasta vuonna 1997.
Tämän jälkeen Tadžikistanin keskushallinto ei ole tehnyt juuri mitään Vuoristo-Badahšanin eteen, vaikka valtaosa pamireista elää alle dollarilla päivässä.
Ihmiset sinnittelevät myymällä karjaa – lampaita, vuohia ja jakkeja –, kasvattamalla vihanneksia pikku puutarhoissa sekä ruoka-avun turvin.
Paimentolaiselämä jurttaleireissä on mahdollista vain kesäkuukausina. Talvisin kylmyys painuu pahimmillaan liki 50 pakkasasteeseen, ja Azizin ja muiden on palattava läheiseen Murgabin kaupunkiin.
Sähköä säännöstellään
Noin 6 500 asukkaan Murgabin basaarilla ihmiset suojautuvat usein hunnuilla hiekkamyrskyjä vastaan ja tarjolla on vain vähän tuotteita: tuontikeksejä, leipää, suklaapatukoita sekä etupäässä viimeisen myyntipäivän ohittaneita mutta silti kohtuuttoman hintaisia liha- ja kalasäilykkeitä.
Jotkut alueen lapset eivät käy koulua, koska heidän vanhemmillaan ei ole rahaa opiskelumateriaaliin ja koulu-univormuihin.
Polttoaine on kallista, ja asukkaat polttavat alueen harvoja pensaita, mikä kiihdyttää aavikoitumista entisestään. Sähköä säännöstellään jakamalla sitä eri osiin kaupunkia eri vuorokaudenaikoina.
Monissa kylissä on totuttu käyttämään sähköä lämmitykseen ja ruoanlaittoon, mutta nyt sitä ei ole saatavilla edes talvella. Tämä tekee osin mahdottomaksi pitää kouluja ja sairaaloita toiminnassa.
uutiskirje 
