Minja Koskelaa ja Jussi Halla-ahoa yhdistää tohtorintutkinnon lisäksi se, että molemmat nousivat julkisuuteen yhteiskuntaa käsittelevillä blogikirjoituksillaan ennen politiikkaan siirtymistään.
Tällä hetkellä nosteessa ovat kuitenkin poliittiset ja yhteiskunnalliset podcastit. Mutta siinä, missä blogeillaan julkisuuteen nousseet Koskela ja Halla-aho edustavat politiikan eri laitoja, suomalainen podcast-kenttä esittelee lähinnä oikeiston eri sävyjä.
Presidentintekijöitä
Podcasteista on muodostunut perinteisen median rinnalle uusi yhteiskunnallisen keskustelun alusta. Suosituimmat podcastit vetävät puoleensa valtavia yleisöjä, ja niissä vierailee säännöllisesti tunnettuja yhteiskunnallisia keskustelijoita. Suosio ei rajoitu vain itse ohjelmiin, vaan niistä leikatut lyhytvideot jatkavat matkaansa sosiaalisen median ekosysteemissä.
Filosofi Marshall McLuhan on korostanut viestien välitysmuodon olevan niiden sisältöä tärkeämmässä roolissa. Viestintäteknologiat vaikuttavat yhteiskunnalliseen kehitykseen. Yhdysvaltojen vuoden 1960 presidentinvaalien vaalikeskustelu oli ensimmäinen, joka televisioitiin. Paneelissa Richard Nixon kalpeni valovoimaisen John F. Kennedyn rinnalla, joka lopulta nousi tiukan presidenttikilvan voittajaksi.
Sosiaalisen median algoritmit kannustavat hyödyntämään ohjelmia osana vaalityötä.
Ja vaikka Donald Trump muistuttaakin enemmän Watergate-skandaalissa ryvettynyttä Nixonia kuin Kennedyä, myös hän vieraili vaalikampanjassaan maailman suosituimmassa podcast-ohjelmassa, Joe Rogan Experiencessä.
Ilmaista puheaikaa
Suomessa podcastien murtautuminen yhteiskunnallisen keskustelun kovaan ytimeen kävi selväksi viimeistään, kun Puheenaihe-podcast haastatteli vuoden 2024 presidentinvaalien ehdokkaita ohjelmassaan. Poliitikot ovat laajemminkin ymmärtäneet podcastien merkityksen. Kasvava joukko poliitikkoja raivaa täyteen buukatuista kalentereistaan tilaa podcast-vierailuille, osa myös oman ohjelmansa tuottamiseksi.
Vaikka perinteinen media on edelleen merkittävä poliittisen keskustelun areena, on helppo ymmärtää, miksi osa poliitikoista saattaa suosia podcasteja. Ohjelmat tarjoavat poliitikoille mahdollisuuden esitellä näkökulmiaan ilman lähetysaikojen asettamia rajoitteita, usein myös kenenkään haastamatta. Vahvimmin viesti ja väline sulautuvat yhteen, kun poliitikko esiintyy itse tuottamassaan ohjelmassa.
Sosiaalisen median algoritmit kannustavat hyödyntämään ohjelmia osana vaalityötä. Niihin perustuvat suositukset suodattavat ohjelmien pariin potentiaalisia äänestäjiä ja tarjoavat mahdollisuuden kiilata eduskuntasalin takarivistä suoraan kansan tuntemaksi viraali-ilmiöksi.
Oikeistovinouma
Itsenäisesti tuotettujen podcastien kenttä ei heijasta demokratialle ominaista moniäänisyyttä. Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Viljami Vaarala on suomalaisia YouTube-podcasteja tutkiessaan kiinnittänyt huomiota siihen, miten ohjelmien vierasvalinnoissa korostuvat oikeistolaiset äänenpainot.
Vaaralan mukaan monet alkujaan erityisaiheisiin keskittyneistä ohjelmista ovat ryhtyneet käsittelemään aiempaa useammin myös politiikan ilmiöitä. Samalla perinteistä mediaa tiuhaan kritisoineista podcasteista on itsessään kasvanut tiedonlähde, jolla on journalistisia piirteitä, mutta ei jaettua eettistä koodistoa.
Perinteistä journalistista työtä säätelevät lakien lisäksi alan sisäiset prosessit, kuten Julkisen sanan neuvoston (JSN) mahdollistama kantelumenettely sekä journalistin ohjeet. JSN:n yleisöedustajana toimiva Vaarala toivoisikin, että alalla käytäisiin keskustelua siitä, millaista on eettinen podcast-toiminta.
Salonkikelpoiset
Vaikka helpoimmin pinnalle nousevat ulosanniltaan kaikkein suodattamattomimmat ohjelmat, ei suomalaista podcast-kenttää ole syytä käsitellä yhtenäisenä monoliittina.
Monet ohjelmista käsittelevät salonkikelpoisella otteella perinteisen keskiluokkaisia aiheita, kuten varallisuutta, sijoittamista ja poikkeusyksilöiden elämäntarinoita. Esimerkiksi Sijoituskästissä omien alojensa huippunimet avautuvat menestyksestään, vastoinkäymisistään ja tietysti niiden voittamisesta.
Vaurastumiseen keskittymisen lisäksi ohjelmissa käsitellään myös ajankohtaisia poliittisia aiheita. Puheenaihe-podcastissa juontajat Leevi Leivo ja Rami Kurimo haastattelevat asiantuntijoita ajankohtaisista aiheista. Ohjelma muistuttaa perinteistä journalismia sikäli, että juontajat asemoituvat ikään kuin neutraaleiksi ja antavat haastateltavien puhua.
Vieraiden hallitessa asemansa mukaisen käytöksen ja juontajien jättäytyessä taka-alalle päätyy moni tolkun ihminen tulkitsemaan ohjelmia tavanomaisina asiaohjelmina. Maailmankuva näkyy kuitenkin vierasvalinnoissa ja teemoissa, agendavallassa.
Podcastit tarjoavat otollisen paikan houkutella ideologisesti sitoutumattoman keskiluokan ääniä. Kun Petteri Orpo kutsuu Kesärantaan suosittuja podcast-juontajia, käyvät yhteiskunnan valtavirran ja marginaalin jakolinjat selviksi.
Avoimen ideologiset
Toisen puolen suomalaisesta podcast-maisemasta paljastavat vahvassa suosiossa olevat alt-right-liikkeen podcastit, jotka keskittyvät politiikan ja yhteiskunnan käsittelyyn. Podcastien juontajat eivät kuitenkaan hae inspiraatiotaan Arto Nybergiltä vaan Trumpin voittoon kirittäneeltä Joe Roganilta ja hänen hengenheimolaisiltaan. Ideologiaa ei piilotella.
Avoimesti kantaa ottavien ohjelmien suhde perinteiseen lehdistöön on ristiriitainen. Toisin kuin valtavirtaista pidättyväisyyttä tunnustavat kollegansa, kalastelevat nämä ”woken” kahleista vapautuneet miehet ihmisyyden syvissä pohjavesissä. Vallitsevien normien rikkomisesta elävillä toimijoilla on avoimen vihamielinen suhde myös hyvinvointivaltioon ja vakiintuneisiin instituutioihin.
Osaa ohjelmista juontavat puoluepoliitikot, mutta joukossa on myös poliittisen järjestelmän ulkopuolisia vaikuttajia, joiden motiivit voivat olla monisyisempiä kuin poliitikkojen. Ohjelmat voivat olla juontajilleen myös henkilökohtaisia tunne-elämän projekteja.
Esimerkiksi kulttuurisodan etulinjassa operoivan Roni Arvosen Kuuntelija-podcastista välittyy selvästi, miten tärkeä projekti tekijälleen on. Mainitsemisen arvoista on, ettei kokoomuksesta erotetuksi joutuneelta Arvoselta juuri heru myönteisiä sanoja pääministeripuolueesta.
Toisaalta osan juontajista aikaisempi tausta media-alalla ja ohjelmien viihteellinen sävy saattavat kertoa myös pyrkimyksestä lyödä rahoiksi omia arvoja mukailevalla poliittisella sisällöllä. Ivan Puopolon, Arto Koskelon ja Jussi Heikelän ohjelmissa sananvapaus ja vapaat markkinat lyövät kättä, kun kaupallisen median veteraanit tarjoavat maksullista pääsyä sisältöihinsä.
Tavallaan ei ole kovin yllättävää, että kansanvaltaisessa yhteiskunnassa suosiota saavat ohjelmat, joissa yhteiskunnalliset vaikuttajat laskeutuvat norsunluutorneistaan keskustelemaan yhteisistä asioista. Ainakin ristiriidat tulevat näkyviksi ilman yltiöpäistä pikkuporvarillisuutta.
Tunnetyhjiön täytettä
Jälkiviisas voisi todeta suomalaisen edustuksellisen politiikan kärsineen keskivaikeasta pikkuporvariudesta 2000-luvun vaihteessa. Politiikasta oli tullut yhteisten asioiden hoitamista. Sauli Niinistö julisti vastakkainasettelun ajan olevan ohi. Historia oli tullut päätökseensä.
Niinistön vaalilausetta ei ole syytä ohittaa silkkana viestintätoimiston tuotoksena – niin paljon kuin se sitä olikin. Lausahdukseen kiteytyy samalla jotain syvempää politiikan ammattimaistumisesta ja konsensushakuisuudesta seuranneesta tunnetyhjiöstä. Perussuomalaisten saavuttama jytky ja sitä seurannut puhe demokratiaa uhkaavasta populismista osoittivat, että politiikan konfliktiulottuvuus oli alettu nähdä uhkana.
Oikeistolaisten podcastien suosio heijastelee pidempiaikaista yhteiskunnallista muutosta.
Taustalla saattoi vaikuttaa konsensushakuisuuden perinne suomalaisessa politiikassa. Selityksiä on haettu myös politiikan ammattimaistumisesta, puolueiden erojen laventumisesta sekä uusliberalismin ja globalisaation väitetysti tuottamasta vaihtoehdottomuuden politiikasta.
Populismin tutkija Margaret Canovan on kuitenkin liittänyt populismin erottamattomaksi osaksi demokratiaa. Canovanin mukaan demokratian institutionalisoituminen tekee sen arvioimisesta ja siihen osallistumisesta vaikeampaa kansalaisille. Kun demokratiasta tulee byrokraattinen hallintojärjestelmä, ristiriidat selkeästi sanoittaville liikkeille syntyy kysyntää. Sitten on puhuttava enää keinoista.
Kaukana kansasta
Politiikan muuttuminen hallinnoimiseksi auttaa myös ymmärtämään puolueiden ja kansan välille syntynyttä railoa. Kun yhteiskunnassa on otettava kantaa yhä monimutkaisempiin kysymyksiin, heikkenee puolueiden ydinsanoman – ideologian – välittyminen kansalaisille. Vaikka osa äänestäjistä ottaakin uudet avaukset ilolla vastaan, muuttuu ryhmä väistämättä aiempaa tarkemmin rajatuksi.
Vasemmiston paheksuntaa ”matalan tietotason” podcasteja kohtaan voikin kritisoida haluttomuudesta käsitellä syitä sille, miksi ne edustavat nykyajan vallankumouksellisuutta. Niiden mustavalkoisen maailmankuvan paheksunta osoittaa historiattomuutta: ensimmäinen populistinen puolue syntyi 1800-luvun lopun Yhdysvalloissa vastareaktiona ryöstöparonien vallalle.
Kun podcast valittiin vuoden sanaksi vuonna 2005, oli Suomi saksalaisen filosofi Wolfram Eilenbergerin mukaan maailman paras yhteiskunta. Hyvinvointivaltion rakentaneen keskustan ja SDP:n muodostama punamultahallitus toteutti ajan hengen mukaista politiikkaa, jonka keskiössä oli kansainvälisen kilpailukyvyn turvaaminen.
Konsensuksesta huolimatta ideologia ei kuitenkaan koskaan kadonnut, se vain oli verhottuna välttämättömyyden kaapuun. Oikeistolaisten podcastien suosio heijastelee pidempiaikaista yhteiskunnallista muutosta, mutta tuo myös esiin sen epäonnistumisten herättämän vastareaktion. Se saa muotonsa kritiikkinä, jossa vanhan pitää kuolla, ennen kuin uusi voi syntyä.
Artikkelin kuvat ovat kuvakaappauksia podcastien
videomateriaaleista.







