Palkkasaatavat rästissä jo 22 vuotta

Joka keskiviikko joukko miehiä ja naisia osoittaa mieltään Maputon keskustassa. Itä-Saksassa 1980-luvulla työskennelleet mosambikilaiset ovat peränneet vääriin taskuihin päätyneitä palkkojaan yli 20 vuotta.

– Olemme protestoineet 22 vuotta, jotta saisimme Saksassa ansaitsemamme rahat. Jatkamme, koska uskomme, että jonakin päivänä onnistumme, Itä-Saksan lippua kantava Jos Alfredo Cossa selittää.

Kun Mosambik itsenäistyi 1975, sadattuhannet ammattitaitoiset portugalilaiset lähtivät ja veivät osaamisensa mukanaan. 1979 Mosambikin vasemmistohallitus sopi, että se lähettää kansalaisiaan opiskelemaan Itä-Saksan valtionjohtoisiin yrityksiin.

– Olin 21, kun minut lähetettiin puusepänoppiin, Cossa kertoo.

Toinen mielenosoittaja, Lzaro Magalhes a Escova, työskentelee mosambikilais-saksalaisessa kulttuuri-instituutissa Maputossa. Hänen mukaansa Saksaan lähdettiin monista syistä.

– Osa pakeni sotaa, osa nälkää ja osa pakkorekrytoitiin. Itse halusin nähdä Eurooppaa.

Rahojen piti odottaa pankkitilillä

Saksassa mosambikilaistyöläisille maksettiin 40 prosenttia palkasta, loput lähetettiin kotimaahan.

– Meille kerrottiin, että kun palaamme, rahat odottavat pankkitilillä, Magalhes sanoo.

Berliinin muuri murtui 1989.

– Olimme onnellisia, mutta pelkäsimme skinejä ja uusnatseja. Pelkäsimme, mitä tapahtuu, kun hallitus ei enää suojele meitä, Magalhes muistelee.

Saksojen yhdistyttyä Mosambikin hallitus antoi kansalaisilleen kaksi vaihtoehtoa: heidän oli joko jäätävä Saksaan elämään omin avuin tai palattava välittömästi valtion kustannuksella.

Moni noin 20 000 lähteneestä palasi, vaikka päätös ei ollut helppo.

– Joidenkin miesten vaimot ja lapset tulivat lentokentälle. Naiset itkivät ja pyysivät, etteivät miehet lähtisi, Magalhes kuvailee.

Palaajat luulivat olevansa varakkaita

Cossa kertoo, että ihmiset palasivat kotimaahansa suurin odotuksin.

– Itse suunnittelin, että perustan yrityksen, jossa valmistetaan ovia, ikkunoita ja huonekaluja. Sitten haen tyttöystäväni Saksasta. Mutta kun tulimme, rahat olivat hävinneet. Hallitus vei ne, ja minun toiveeni upposivat mereen.

Kotimaassa kaikki oli toisin.

– Naapurit käyttivät vaateresuja, me tulimme pukeutuneina kuin herrasmiehet. Mosambikissa ei ollut televisioita ja videoita. Me toimme ne, Cossa kertoo.

Eurooppalaisten tapojensa vuoksi palaajista tuli paikallisessa kielenkäytössä magermaneja – heitä, jotka tulivat Saksasta.

Kaikille magermaneille ei löytynyt kotimaassa käyttöä.

– Monet olivat autotehtailla tekemässä Trabanteja. Kun palasimme Mosambikiin, täällä oli hädin tuskin autoja, autoteollisuudesta puhumattakaan, Magalhes sanoo.

Kun palkkoja ei kuulunut vuoteen, he aloittivat yhä jatkuvat viikoittaiset mielenosoituksensa.

Vuonna 2002 asiaa selviteltiin. Saksan hallitus osoitti, että rahat todella oli lähetetty Mosambikiin. Saksalaisviranomaisten mukaan kukin magerman on saamassa noin 5 000 dollaria, mutta Mosambikin hallitus ei velkaansa myönnä.

Cossa selittää, että seuraava askel on pääministeri Luisa Diogon tapaaminen.

– Olemme esittäneet tapaamispyynnön, mutta mitään ei ole kuulunut. Se voi kestää, mutta me olemme odottaneet jo 22 vuotta. Mitä väliä on muutamalla kuukaudella? Niin kauan, kun meillä riittää voimia, emme anna periksi.

Lapset etsivät isiään

Mielenosoittajat eivät ole ainoita, jotka haluavat kaivella vanhoja. Vuosien saatossa moni heistä menetti kontaktin Saksassa perustamaansa perheeseen. Kulttuuri-instituutissa työskentelevä Magalhes kertoo, että nyt Saksassa asuvat aikuistuneet jälkeläiset ovat ryhtyneet etsimään isiään.

– Saamme sähköpostia päivittäin. Yksi tyttö tuli tänne ja löysi isänsä asumasta savimajasta. Hän viipyi hetken, lähti ja vei isänsä mukanaan Saksaan.