Nyt tai ei koskaan. Se on YK:n johdolla käytävien Kypros-neuvottelujen henki. Osapuolina ovat Kyproksen tasavallan presidentti Niko Anastasiades ja Pohjois-Kyproksen turkkilaisen tasavallan presidentti Mustafa Akinci.
Miehet tuntevat toisensa jo saarivaltion lyhyen, kolme vuotta kestäneen yhtenäisen itsenäisyyden ajalta (1960–1963). He ovat luvanneet yhdistymisesityksen vielä tänä vuonna. Pohjana on YK:n pääsihteeri Kofi Annanin vuonna 2004 tekemä esitys, josta myös äänestettiin.
Tuolloin valtaosa kreikkalaisista torjui ja valtaosa turkkilaisista hyväksyi yhdistymisen. Vuoden 2004 kansanäänestys on ainoa kerta, jolloin Kyproksen kohtalo on ollut todella sen asukkaiden omissa käsissä.
Maakaasun löytyminen aluevesiltä on aiheuttanut uusia kiistoja.
Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Toni Alaranta pitää liittovaltiota mahdollisena ratkaisuna.
– Turkin vaikutus tilanteeseen on arvoitus. Vuonna 2004 Turkki tuki yhdistymistä, mutta nyt se on muuttunut nationalistisemmaksi ja määräilee liikaa, hän toteaa.
Alarannan mukaan kreikkalainen ja turkkilainen koululaitos tuottavat hyvin erilaista historiantulkintaa. Vanhempi kreikkalaispolvi korostaa yhteyttä Kreikkaan. Nuorilla on EU-identiteetti ja he haluavat kauppaa ja uusia yhteyksiä.
– Se, että Kypros sai EU-jäsenyyden jo 2004 ennen äänestystä, on ongelmallista. Näin menetettiin keino painostaa kreikkalaisväestöä yhdistymiseen.
Maakaasun löytyminen Kyproksen aluevesiltä on aiheuttanut kiistoja etelän ja pohjoisen välillä.
– Toisaalta maakaasu voi myös pakottaa yhteistyöhön, sillä ainoa mielekäs kaasuputkireitti kulkee Turkin kautta, Alaranta sanoo.
Kyproslainen identiteetti puuttuu
Tietokirjailija Reeta Paakkinen pitää Kyproksen ongelmana sitä, ettei ihmisillä ole kyproslaista identiteettiä eikä halua arkiseen yhteistyöhön.
– Miten ylätasolta voisi tulla tilanteeseen ratkaisu, kun jo siitä, että joku tuo Pohjois-Kyproksesta perunoita, syntyy kreikkalaispuolella iso riita, kuten tänä syksynä?
Kuitenkin Kyproksen ”emämaiden”, Kreikan ja Turkin välit, ovat nykyään hyvät, Paakkinen muistuttaa.
Kyproksella vieraileva joutuu pian keskelle lippu-kysymyksiä.
Pääkaupunkia Nikosiaa etelästä päin lähestyttäessä vuoren rinteeltä erottuu kauas valtava, valkopunainen Pohjois-Kyproksen turkkilaisen tasavallan, TRNC:n, lippu. Öisin valaistu lippu ärsyttää suuresti Nikosian kreikkalaisväestöä.
Lippu sijaitsee koko saarta jakavan vihreän linjan pohjoispuolella. Siellä liehuu myös monia punaisia Turkin lippuja moskeijoiden katoilla.
Jakolinjan eteläpuolella näkee luonnollisestikin Kyproksen tasavallan lippuja (saaren kuva valkoisella pohjalla). Yllättävän paljon erottuu myös sinivalkoisia Kreikan lippuja. Kreikkaan väestöä yhdistää pitkä historia, ortodoksinen uskonto, koulujärjestelmä, armeija ja kansalliset juhlapäivät.
– Kreikan lippu on päälippu, mutta myös Kyproksen lippu on ok: se osoittaa sijainnin, luonnehtii Nikolas Sergiou, 30, ruokatavaraketjun sisäänostaja.
Valloittajia toisensa jälkeen
Kreikkalainen ja turkkilainen koululaitos tuottavat hyvin erilaista historiantulkintaa.
Kypros on aina ollut kuuma piste idän ja lännen, pohjoisen ja etelän solmukohdassa. Valloittajia on riittänyt, kreikkalaisia, foinikialaisia, assyrialaisia, egyptiläisiä, arabeja, bysanttilaisia, eurooppalaisia ristiretkeläisiä …
Saaren muslimiväestö sai alkunsa 1500-luvun lopulla, kun ottomaanit valloittivat Kyproksen. Vuonna 1878 muslimivalta vaihtui brittivallaksi.
1800-luvulla ja etenkin 1920-luvulta lähtien Kyproksella alkoi kasvaa kreikkalainen nationalismi ja enosis eli halu liittyä 800 kilometrin päässä sijaitsevaan Kreikkaan.
Vuonna 1960 Kypros itsenäistyi Ison-Britannian, Turkin ja Kreikan paimentamina ja takaamina. Perustuslakiin kirjattiin vähemmistöoikeudet saaren 18 prosentin turkkilaisväestölle.
Mutta jo 1963 perustuslakiin esitettiin muutoksia. Turkkilaiset kokivat ne askeleeksi kohti enosista ja vetäytyivät pois yhteishallinnosta.
Enosista ajavat kreikkalaisnationalistiset EOKA-taistelujoukot hyökkäsivät turkkilaiskyliin. Turkkilaiset vastasivat väkivaltaisuuksiin perustamalla omat taistelujoukkonsa ja vaatimalla taksimia eli saaren jakamista.
Perinteiset kreikkalaisturkkilaiset sekakylät lakkasivat olemasta.
Näitä vuoden 1963 tapahtumia turkkilaisväestö pitää Kyproksen konfliktin alkusyynä. Saaren jako tosiasiallisesti myös alkoi tuolloin, kun YK:n joukot vuonna 1964 tulivat taisteluja rauhoittamaan ja eräs brittikomentaja piirsi karttaan kreikkalaisille ja turkkilaisille tulitaukorajan vihreällä kynällä.
Murhayritys ja maahanhyökkäys
Tilanne kärjistyi heinäkuussa 1974. Kreikan sotilasjuntan tukemat kreikkalaisjoukot yrittivät murhata Kyproksen presidentin Makarioksen, joka vastusti Kreikkaan liittymistä. Viisi päivää myöhemmin Turkki hyökkäsi saaren pohjoisosaan ja valloitti 37 prosenttia saaresta.
165 000 kreikkalaista joutui jättämään kaiken ja pakenemaan etelään. Vastaavasti noin 45 000 turkkilaista pakeni pohjoiseen.
Kyproksenkreikkalaiset pitävät tätä Turkin ja sen sotilaiden ja uusien turkkilaisasukkaiden invaasiota koko konfliktin alkusyynä. Pitkään kreikkalaiset uskoivat, että valloitus on väliaikainen. Aikaa kuitenkin kului ja kyproksenkreikkalaiset ovat rakentaneet uudet kodit ja luoneet uudet omaisuudet.
Elintaso etelässä on korkea. 2000-luvun notkahduksen jälkeen turismi kukoistaa taas ja etenkin venäläiset investoivat paljon. Merialueelta löydetty maakaasu lupaa lisää hyvinvointia.
Vanhempi polvi pelkää, että heidän menetyksensä unohtuu.
– Kuka enää muistaa, että koko Turkki on ollut meidän? huokaa Kyproksen kreikkalainen Angela Hadjiloizou, 64, matkailualan konsultti, viitaten vuoteen 1453, johon saakka Konstantinopoli (nyk. Istanbul) oli Bysantin valtakunnan keskus.
”Turkkilaisten aluetta pienennettävä”
Kyproksen Suomen suurlähettiläs Evangelos Savva suhtautuu yhdistymisneuvotteluihin ”varovaisen optimistisesti”. Liittovaltiomalli – jossa on selvästi yksi maa ja yksi johtaja – on hänestä mahdollinen ratkaisu.
Ehtona on kuitenkin turkkilaisten alueen pieneneminen alle 30 prosenttiin ja Famagustan kaupungin siirtyminen kreikkalaisille.
– Näin ratkaistaisiin suuri osa omaisuuden korvauskysymyksistä, hän sanoo.
Toisena ehtona on Turkin sotilasjoukkojen poistuminen ja takaajavaltio-sopimuksen lakkauttaminen. Savvan mukaan myös kreikkalaissotilaat voivat lähteä saarelta.
Ison-Britannian laajat sotilastukikohta-alueet ovat neuvottelujen ulkopuolella.
Suurlähettilään mukaan Kyproksella ei ole enää ääriryhmiä. Kanssakäymistä Nikosian keskustassa on jonkin verran, mutta kreikkalaiset eivät investoi pohjoiseen ja karttavat ostosten tekemistä sieltä.
– Monet kreikkalaiset eivät ideologisista syistä halua ylittää rajaa, koska vaatimus passin näyttämisestä omassa maassa on meistä väärin, Savva sanoo.
”Turkki takaajana on välttämätön”
Pohjois-Kyproksen turkkilaisen tasavallan edustaja Suomessa, Husnu Duba, on tyytyväinen neuvotteluihin.
– Äänestimme liittovaltion puolesta jo vuonna 2004. Haluamme liittyä maailmaan, sillä kauppasaarto rajoittaa meitä ja Turkki on ainoa ikkunamme maailmaan. Myös Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan kehottaa meitä yhdistymiseen.
Duba ei pidä ongelmana Turkin – TRNC:n ainoan tunnustajan ja rahoittajan – vahvaa vaikutusvaltaa.
– Totta kai me olemme ”vauva” ja Turkki on meidän ”äitimme”! Mutta myös kyproksenkreikkalaiset kutsuvat Kreikkaa ”äitivaltiokseen”, Husnu Duba huomauttaa.
Kyproksenturkkilaiset ovat valmiita neuvottelemaan korvauksista ja kompensaatioista kreikkalaisille.
– Mutta Turkki takaajana on meille välttämättömyys, koska kärsimme paljon 1963–1974 ja Turkki pelasti meidät. Turkkilaisten sotilaiden läsnäolosta neuvotellaan.
Yhteistoimintaa pohjoisen ja etelän välillä on jo jonkin verran kansalaisjärjestötasolla.
– Me myös käymme usein etelässä ostoksilla, Husnu Duba sanoo.
uutiskirje 
