Huippuvuonna 1957 Aral-järvestä pyydettiin yli 48 000 tonnia kalaa. Määrä vastasi 13 prosenttia koko tuolloisen Neuvostoliiton kalamarkkinoista. Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin järven suolapitoisuus oli noussut ja alkuperäiset lajit ja niiden myötä kalastuselinkeino tuhottu.
Kokaralin vuonna 2005 valmistuneen padon valmistumisen jälkeen järven suolapitoisuus on laskenut makeanveden kaloille sopivalle tasolle. Korkeimmillaan litrassa vettä oli suolaa 30 grammaa, nyt määrä on pudonnut kahdeksaan grammaan vesilitraa kohden.
Kun järvi oli suolaisimmillaan, hengissä selvisivät vain kampelat. Nyt Araliin on palannut Syrdarja-joen kautta ainakin pari tusinaa makeanveden kalalajia. Vuonna 2006 Aralista nousi vain 1 360 tonnia kampelaa, kymmenen vuotta myöhemmin saalis oli 7 106 tonnia kalaa, kampelan ohella muiden muassa lahnaa, särkeä sekä kuhaa, jota kalastajat kutsuvat siitä saatavan hyvän hinnan vuoksi kultakalaksi. Kuluvan vuoden kalastuskiintiö on 8 200 tonnia.
Aral-järvi ei tule koskaan palaamaan entiseen loistoonsa ja kokoonsa, sanoo National Geographic -lehden haastattelema professori Kristopher White, joka tutkii Aralin taloudellista merkitystä almatylaisessa KIMEP-yliopistossa. Hänestä nykytilanne on kuitenkin jo mittava osoitus luonnon kyvystä toipua ja ihmisen mahdollisuuksista vaikuttaa siihen.
– Ihmisen aiheuttama ekologinen vahinko voidaan korjata ihmisen tekemällä interventiolla, White toteaa.
Aral-järvi tuhoutui, kun siihen laskevien jokien Amudarjan ja Syrdarjan vedet päätettiin hyödyntää puuvillanviljelyssä. Nyt sen pinta-ala on vain kymmenesosa alkuperäisestä 67 340 neliökilometristä. Pohjoinen Aral kuuluu nykyään Kazakstanille ja eteläinen, lähes kuivunut puolisko Uzbekistanille.
uutiskirje 
