Puolen vuosisadan takaista Tšekkoslovakian 1968 -kriisiä lienee selvitelty jo riittävästi kylmän sodan silloisten aatekiistojen ja käytännön politiikan tasoilla. Miehitykseen osallistuneet valtiot ovat toistuvasti, kaikilla tasoilla pyytäneet anteeksi tapahtunutta.
Aika on paras tuomari: enää ei ole Neuvostoliittoa, ei ole Varsovan liittoa; paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki päättäjät makaavat haudoissaan.
Kansainvälinen kommunistinen liike toki jatkaa toimintaansa, mutta läntisessä valtajulkisuudessa se ei juurikaan näy; myös reformi-kommunistit tuntuvat vaienneen.
Neuvostojoukoissa alettiin jo helmikuussa valmistautua maahantunkeutumiseen.
Kuitenkin niin sanottu ”Prahan kevät” ja Varsovan liiton viiden maan suorittama invaasio eli maahantunkeutuminen ja miehitys on edelleen niin järeä aihe, että Tšekissä ja Slovakiassa sen pyöreiden vuosien muisto täyttää kirjakauppojen pöydät sekä median sivut ja lähetysajat.
Esimerkiksi älykkölehti Lidove Noviny (Kansan Uutiset) julkaisee koko elokuun ajan 30-osaista sarjaa, jossa koko sivun aineistot ilmestyvät Tshekin tiedeakatemian nykyhistorian laitoksen (USD) ohjauksessa.
Usein unohtuu kokonaisuus
”Prahan kevään” yleisesitykset ovat jo vuosikymmenten ajan kangistuneet pariksi aatteellis-poliittiseksi kaavaksi.
Tšekin 1989 jälkeisessä vallanvaihdossa voittanut tiukka oikeisto pitäytyy vuoden 1993 lakiinsa, jossa 1948–1989 välinen ”kommunismi/hallinto” tuomitaan rikolliseksi; se ei erittele 1950-luvun vainoja tai ”Prahan kevättä”: samaa rikosta ja samoja rikollisia kaikki tyynni.
Toinen kaava selittää Prahan kevään alkusoitoksi niille neuvostokommunistien toimille, jotka lopulta hajottivat Neuvostoliiton ja kaikki sen tukemat kansainväliset ammatilliset, demokraattiset ja työväen liikkeet ja organisaatiot.
Tšekissä ja Slovakiassa lisäksi muistetaan, että Tšekkoslovakian kommunistipuolueen ”Prahan kevään” symboliksi jäi Slovakian kommunistisen puolueen nuori johtaja Alexander Dubcek ja että koko kriisistä jäi konkreettiseksi tulokseksi Tšekin ja Slovakian ”itsenäistyminen” federaatioksi.
Uutta tuulta saattaa puhaltaa tšekkiläisten sotahistorioitsijoiden uuden polven uunikuumista kirjoista, jotka uudelleen avaavat usein unohtuvaa toisenlaista, kokonaisvaltaisempaa näkökulmaa.
Miehitys 1968 -tietosanakirjan laatija Jiri Fidler, 57, keskittyi jo tohtorinväitöksessään (2010) vuoden 1968 tapahtumien syvempään geopoliittiseen sotilas- ja turvallisuuspoliittiseen taustaan.
Majuri Fidler toimi armeijan sotahistorian laitoksen (VHU) ja sota-arkiston tutkijana sekä hallituksen kansliassa, ja hänen nimissään kulkee myös ”virallinen” oppikirja Naton historia (1997).
Fidlerin aikaisempi vuotta 1968 käsittelevä kirja (2003) selvitti neuvostoblokin pitkäaikaisten strategisten tavoitteiden kehitystä. Jo silloin Fidler jätti Prahan kevään ideologiset kiistat sivuraiteelle ja keskittyi osapuolten sotilaspoliittisiin faktoihin.
Tiivistäen: neuvostoarmeijan sotilassuunnittelijat olettivat ainakin Kuuban kriisistä (1962) lähtien, että mahdollisen itä-länsi -yhteenoton ensi hetkistä alkaen otetaan käyttöön ydinaseet.
Siispä Varsovan liiton maissa piti olla näitä aseita valmiudessa aivan kuten esimerkiksi Yhdysvaltain Pershing I -ohjukset jo olivat Länsi-Saksassa.
Samaan aikaan kuitenkin kuumeisesti etsittiin keinoja ehkäistä kahden blokin aseelliset yhteenotot. Neuvostoliitto ja esimerkiksi Tshekin Karlovy Varyssa keväällä 1967 pidetty kommunististen ja työväenpuolueiden neuvottelukokous suuntautuivat Euroopan kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän luomiseen.
Tätä liennytystä tehtiin monilla tasoilla sekä enemmän ja vähemmän julkisesti, mutta vakaissa raameissa kahden valtablokin, Naton ja Varsovan liiton ja niiden ”isäntien” Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä.
Kaksinapainen status quo -asetelma säilyi pitkään koko kansainvälisen détenten, liennytyspolitiikan vakaana pohjana.
Kesällä 1968 allekirjoitettiin pitkään neuvoteltu sopimus, joka oli määrä estää ydinaseiden leviäminen. Neuvostoliitto oli halunnut ennen kaikkea torjua Länsi-Saksan pääsyn ydinaseiden hallintaan.
Ongelma ratkaistiin niin, että kuten Yhdysvalloilla Länsi-Saksassa, neuvostojoukoilla oli omat, vain Moskovan puolustusministeriön alaiset erityisyksiköt ja niiden ydinase-varastot omien liittolaisten alueella.
Miehityksen perussyy?
Mutta, mutta. Vaikka Tšekkoslovakia oli Varsovan liiton etulinjan maa, siellä ei ollut neuvostotukikohtia. Silti jo vuodesta 1965 rakennettiin Javor-hankkeen peitteessä kolmeen kohteeseen erityisbunkkerit ydinlatausten säilyttämiseksi.
Tšekkoslovakian tiukan linja presidentti ja puoluejohtaja Antonin Novotny pysyi kuitenkin tiukkana: hän ei hyväksy neuvostojoukkoja Tšekkoslovakian alueelle.
Fidlerin mielestä tämä ristiriita ja suurvaltojen kesken tuskaisesti neuvoteltujen liennytysmallien realisointi oli todennäköinen perussyy Tšekkoslovakian miehitykseen ja neuvostojoukkojen jäämiseen alueelle.
Kun Tšekkoslovakian tapahtumia 1967–1968 tarkastelee myös tästä näkökulmasta, käsittää helpommin, miksi Moskova ja Leonid Brežnev jättivät stalinistiksi mainitun Novotnyn kohtalon jo 1967 uudistajien käsiin.
”Eto vashe delo”(Se on teidän asianne), kerrotaan Brežnevin tokaisseen puheisiin Novotnyn syrjäyttämisestä. Myöhemmin Moskova tiukasti varoitti Novotnya ryhtymästä poliisi- ja sotilastoimiin vastustajiaan kohtaan.
Luottamus murentui
Tapahtumien pyörteissä kuitenkin neuvostoliittolaisten ja naapureiden luottamus Tšekkoslovakian uuden johdon kykyyn hallita tilannetta murtui.
Vaikka Novotnyn suojatin, kenraali Jan Sejnan ja hänen rakastajattarensa loikkaus Yhdysvaltoihin näytti halvalta farssilta, oli tällä puolustusministeriön puoluejohtajalla kuitenkin hallussaan kaikkein luottamuksellisinta tietoa koko Varsovan liiton asioista.
Niinpä nykyisten tietojen mukaan neuvostojoukoissa alettiin jo helmikuussa varautua maahantunkeutumiseen.
Jarrut päälle kolmasti
Toinen sotilashistorioitsija Daniel Povolny, 46, Kommunismin rikosten tutkimuslaitoksesta (UDV) esittää uudessa perusteoksessaan Operaatio Tonava (Operace Dunaj) Varsovan liiton joukkojen suunnitelmien valmistuneen jo huhtikuussa. (Povolnyn haastattelu -verkkolehdessä)
Ensimmäinen rajanylitys tapahtui Povolnyn mukaan jo toukokuussa Puolasta. Se kuitenkin vihellettiin poikki heti alkuunsa.
Toisen kerran raja ylitettiin Varsovan liiton yhteisen Sumava-sotaharjoitussarjan nimissä kesäkuussa, mutta lopulta kuitenkin vetäydyttiin.
Kolmas komento rajan ylittämiseen peruttiin viime hetkellä heinäkuun lopulla. Silloinkin vielä uskottiin ja toivottiin Dubcekin tarttuvan asioihin.
Tšekin ulkoministeriön arkistosta löytyy kuvaava amerikkalaisen diplomaatin toteamus vuodelta 1969, että tšekkoslovakialaiset ja hallituspiirit todella voisivat ymmärtää Neuvostoliiton ratkovan nyt täysin toisen tason ongelmia ja että idän ja lännen liennytystä ei pitäisi häiritä.
Lopullinen päätös tehtiin 17.8.1968. 20.8. ennen puolta yötä alkoi Prahan kentille laskeutua raskaita kuljetuskoneita, pian myös Brnoon.
Slovakiassa Unkarin armeijan panssarijoukot marssivat etujoukkona kohti Nitraa, idässä Karpaatti-Ukrainan neuvostojoukot ja bulgarialaiset etenivät rajalta kohti Kosicea; puolalaiset toimivat omalla rajaosuudellaan. DDR:n joukot olivat valmiina, mutta marsalkka Andrej Gretshkon käskystä ne eivät ylittäneet rajaa.
Washingtonissa presidentti Lyndon Johnson poistui maatilalleen. Suomessa puolustusvoimain komentaja, kenraali Yrjö Keinonen vietti aikaansa patikkaretkellä Pyhätunturilla ja mökillään Hauholla.
Cs.wikipedian ”Prahan kevät” -jutun pohjalta löytyy laaja lähdeluettelo.
Invaasiota käsittellään tarkemmin.
Slovakialaisessa Wikipediassa on toisia lähteitä.
lehti 