Väestönkasvua tavataan pitää pääsyyllisenä maapallon ekologiseen kriisiin. Ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä ovat kuitenkin pikemminkin talouden ja yhteiskunnan rakenteelliset muutokset.
Väestönkasvun ennustetaan seuraavien vuosisatojen aikana ensin tasaantuvan ja lopulta laskevan noin 9 miljardiin. Ihmisiä on nykyään 7,8 miljardia, ennusteiden mukaan vuoteen 2100 mennessä 11 miljardia.
Historiallisesti olemme kuitenkin olleet harvalukuinen laji. Paleoliittisella kaudella maailman väestö laskettiin miljoonissa, sillä metsästys-keräilykulttuuri elätti vain rajallisen määrän ihmisiä.
Maatalouden yleistyminen oli suuri käänne väestökehityksessä, sillä ihmiset pystyivät saamaan suuremman energiamäärän pienemmästä maa-alasta. Vaikka lapsikuolleisuus pysyi korkeana, loi viljeleminen pohjan pitkän aikavälin väestönkasvulle.
Maapallon väkiluku kasvoi vuosituhansien ajan hitaasti, mutta saavutti 1800-luvun alussa miljardin ihmisen rajapyykin. Fossiilisten polttoaineiden käyttöönotto ja uusi teknologia mahdollistivat teollistumisen, mikä loi pohjan 1900-luvun ennennäkemättömälle väestönkasvulle.
Malthusin erehdys
ja perintö
Väestötaloustieteilijä Ulla Lehmijoen mukaan tiedemaailmassa on kaksi tapaa lähestyä väestönkasvua. Maltillisen kannan mukaan se täytyy suhteuttaa osaksi laajempaa ilmiöiden kokonaisuutta. Radikaali kanta taas katsoo väestönkasvun olevan ihmiskunnan ainoa kohtalonkysymys. Molemmat kannat pitävät sitä yhtenä tekijänä planeettamme haasteiden kannalta.
Radikaalimman näkemyksen isänä voidaan pitää Thomas Malthusia (1766–1834). Malthusin vuonna 1798 julkaistu kirjoitus An Essay on the Principle of Population oli lähtölaukaus modernille väestötieteelliselle keskustelulle.
Malthus kritisoi Adam Smithiä ja klassisia taloustieteilijöitä oletuksesta, että väestönkasvu johtaa kasvavaan hyvinvointiin tuotantovoimien lisääntyessä. Teollistuvan Englannin lisääntyvästä työväenluokasta huolestunut Malthus vastusti köyhäinapua ja kannatti puritaanista seksuaalimoraalia.
Hänestä erilaiset yhteiskunnan turvaverkot vain kannustaisivat alimpia luokkia hankkimaan lisää lapsia.
Malthusia arvosteltiin paljon jo hänen elinaikanaan. Hän nimittäin erehtyi eräästä keskeisestä muuttujasta: maan tuottavuus ei ole vakio, vaan sitä voidaan kasvattaa erilaisilla teknologisilla innovaatioilla ja yhteiskunnallisilla käytänteillä.
Malthusilainen malli sopii kuvaamaan paremmin joidenkin eläinlajien populaatiodynamiikkaa, mutta ihmisen sopeutumiskyvyn se aliarvioi.
Väestönkasvun hillintä
johtaa ihmisoikeusrikkomuksiin
Toisin kuin usein ajatellaan, ei ole olemassa mitään lainomaista maksimiväkilukua. Historian kulku oli aivan toisensuuntainen kuin Malthus ennusti.
Toisen maailmansodan jälkeisinä nopean globaalin väestönkasvun vuosikymmeninä yleistyi kuitenkin niin sanottu uusmalthusilaisuus. Erityisesti yhdysvaltalaisten Paul ja Anne Ehrlichin kirja The Population Bomb (1968) nosti väestönkasvun orastavan ympäristöliikkeen agendalle.
Teos maalaili kuvaa lähitulevaisuudessa häämöttävästä globaalista nälänhädästä, mikäli populaation lukua ei pian suitsita. Ehrlichien ennustus ei toteutunut, sillä ruoantuotanto kasvoi 1950-luvulta alkaen merkittävästi maatalouden niin sanotun vihreän vallankumouksen ansiosta.
Malthusilaisen väestöajattelun yhteydet sosiaalidarwinismiin ja laissez-faire-kapitalismiin on hyvin dokumentoitu. Väestönkasvua koskeva keskustelu kantaa rasismin ja eugeniikan taakkaa.
Lisäksi 1960–1990-luvuilla monet entiset siirtomaat tarttuivat läntisten säätiöiden, ajatuspajojen ja hallitusten tukemina väestökysymykseen välittämättä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai itsemääräämisoikeudesta.
Seurauksena oli ihmisoikeusrikoksia ja uusia yhteiskunnallisia ongelmia, kuten pakkosterilisaatiot Intiassa ja yhden lapsen politiikka Kiinassa.
Väestönkasvun yhteys
ekologiseen kestävyyteen
Tutkija Ville Lähde korostaa, että väestönkasvua ei voi tarkastella erillään muista siihen liittyvistä yhteiskunnallisista ja ekologisista ilmiöistä. Vauraimmissa maissa väestö ei tällä hetkellä juurikaan kasva luontaisen kasvun (syntymät ylittävät kuolemat) kautta vaan paikoin vähenee maahanmuutosta huolimatta.
”Väestökysymys” näyttäytyy globaalisti eri tavoin, sillä käytännössä väestömäärä ei yksin kerro mitään yhteiskuntien ja yksittäisten ihmisten kulutuksesta tai ympäristöongelmien laadusta.
Toisin kuin Suomi, nopean väestönkasvun maat eivät voi ulkoistaa ekologisia ongelmiaan muualle. Esimerkiksi metsäkadon vaikutukset näkyvät suoraan paikallisessa luonnossa. Rikkaat ja varhain teollistuneet valtiot ovat pääsyyllisiä valtaosaan hiilidioksidipäästöistä, sillä köyhien mutta väkirikkaiden maiden asukkaat kuluttavat fossiilisia polttoaineita vain murto-osan länsimaiden keskimääräisestä kulutustasosta.
Kasvava väestö tarkoittaa automaattisesti kasvavaa ravinnon, resurssien, energian ja maan käyttöä. Nopeaan väestönkasvuun tulee kiinnittää huomiota, koska ekologisten näkökulmien lisäksi sillä on muita haitallisia seurauksia: yhteiskunnallisen levottomuuden kasvu, työttömyys, vastentahtoinen muuttoliike, hallitsematon kaupungistuminen sekä ruoka- ja energiaturvan ongelmat. Se myös vaikeuttaa ilmastonmuutoksen vaikutuksiin sopeutumista kaikkein haavoittuvimmilla alueilla.
Paras tapa vastata näihin haasteisiin on hallittu ja horisontaalisesti toteutettu yhteiskunnallinen kehitys, jossa panostetaan koulutukseen, terveydenhuoltoon, kestäviin teknologiaratkaisuihin, demokratiaan ja tasa-arvoon, patriarkaalisten valtarakenteiden purkamiseen sekä työpaikkoihin ja taloudelliseen turvaan.
Empiirinen aineisto osoittaa, että hyvinvoinnin kasvun myötä kuolleisuus ja sen perässä syntyvyys lähtevät laskuun. Köyhyys, nälkä, sorto ja riisto taas ylläpitävät korkeaa syntyvyyttä.
Väestöfatalismista
uuteen toivoon
Ville Lähde kutsuu ”väestöfatalismiksi” näkemystä, jossa väestönkasvu ”muualla” mitätöi kaikki lupaavat edistysaskeleet ekologisen yhteiskunnan saavuttamiseksi. Tätä kantaa edusti esimerkiksi syväekologi Pentti Linkolan (1932–2020) ajattelu. Yhteiskuntaan ja talousjärjestelmään liittyvät rakenteelliset ongelmat siirtyvät muiden harteille.
Kapitalismi pysyy luonnolle tuhoisana järjestelmänä, vaikka väkiluku laskisikin dramaattisesti.
Juuri nyt julkista keskustelua hallitsee yksilöiden syyllistäminen lapsien hankkimisesta ja kulutustottumuksista sekä virheellinen ”mutta Kiina ja Afrikka” -puhe. Väkiluvun tuijottamisen sijaan tulisi kiinnittää huomiota siihen, miten työ, tuotanto ja resurssien jakaminen järjestetään paikallisesti ja globaalisti, koska nämä lopulta määrittävät yhteiskunnan ekologisen kestävyyden. Sama pätee avainasemassa olevaan teknologiseen kehitykseen, mikä ei voi yksin ratkaista nykyisiä ongelmia.
Kapitalismi pysyy luonnolle tuhoisana järjestelmänä, vaikka väkiluku laskisikin dramaattisesti. Siksi on murskattava globaalin kapitalismin rakenteet, jotka imevät resursseja köyhistä maista rikkaisiin ja palvelevat pienen taloudellisen eliitin etuja.
Kapitalismin puitteissa myöskään väestökysymykseen ei ole löydettävissä ekologisesti kestävää ja inhimillistä ratkaisua, sillä se ylläpitää nopeaa väestönkasvua tukevia olosuhteita.
Kirjoittaja on Vasemmistonuorten ekososialistisen Kitke kapitalismi luonnosta! -kampanjan työryhmän jäsen.
Juttu on julkaistu aikaisemmin Mielipide- ja kulttuurilehti Liberossa 4/2020.
uutiskirje 
