Kun New Delhi huhtikuussa määrättiin uudestaan koronasulkuun, Uttar Pradeshin osavaltiosta kotoisin oleva työmies Prakash Kumar päätti palata kotikyläänsä maaseudulle. Tavallisesti paluumatka bussilla olisi kestänyt muutaman tunnin, mutta poikkeusoloissa matkaan hupeni kolme päivää.
Toisin kuin Intian ensimmäisen koronasulun aikana, julkisen liikenteen sallittiin jatkua. Päälinja-autoasemalle saavuttuaan Kumar näki, kuinka toisten siirtotyöläisten valtavat laumat taistelivat paikoista bussijonoissa. Hän joutui odottamaan 24 tuntia ennen kuin sai edes ostettua matkalipun.
– Ruuhkan takia minun täytyi valita vaihtoehtoinen reitti, joka oli kallis ja pitkä. Jouduin myös kävelemään kilometrikaupalla, Kumar kertoo.
Paluu on ainoa vaihtoehto
Kahden lapsen äiti Darshana Kumari on samoin kotoisin Uttar Pradeshista. Kumari on työskennellyt New Delhissä kotiapulaisena.
– Työnantajani pyysi minua olemaan tulematta töihin enää. Olen myös huolissani lapsistani. Vanhin poikani on vasta 12-vuotias. En uskalla edes kuvitella, miten lapsilleni kävisi, jos minulle tapahtuisi jotain täällä. Paluu on ainoa keinoni pelastaa itseni ja lapseni tältä vaaralliselta taudilta, Kumari selittää.
Maaseudulta kotoisin olevia siirtotyöläisiä on Intian hallituksen arvioiden mukaan noin 40 miljoonaa. He työskentelevät kaupungeissa pienipalkkaisissa, vähäistä ammattitaitoa vaativissa töissä yksityisissä yrityksissä ja tehtaissa. Eri puolilla Intiaa toteutetut koronasulut ovat tehneet suuresta joukosta työttömiä.
Intian ensimmäisen koronasulun aikana viime vuonna työttömäksi joutui arviolta 122 miljoonaa ihmistä, joista 75 prosenttia oli päiväpalkollisia. Tämä vuoden huhtikuussa työttömyys oli noussut 7,97 prosenttiin.
– Tämä massiivinen tragedia vertautuu vain vuoden 1947 Intian jaon aiheuttamiin joukkovaelluksiin. Siirtotyöläiset vaarantavat elämänsä elantonsa menettämisen lisäksi, kirjailija ja kansalaisaktivisti Ram Punyani sanoo.
Pelottavampaa kuin viime vuonna
Suresh Kumar Yadav työskenteli ennen sulkua päivätyöläisenä delhiläisessä sementtitehtaassa. Nyt hän odottaa malttamattomana vaimonsa ja kaksivuotiaan lapsensa kanssa bussia, joka veisi heidät kotikylään Uttar Pradeshin pohjoisosiin. Kaupungista pitää päästä pois niin pian kuin suinkin.
– Viime vuoden maaliskuussa ensimmäisen koronasulun aikana meidän käskettiin palata kotiin. Tulimme takaisin syyskuussa ja toivoimme, että nyt voimme ansaita rahaa huoletta, mutta nykyinen tilanne vaikuttaa vielä pelottavammalta kuin viime vuonna, Yadav sanoo.
Kun tämän kevään koronasulku alkoi, Yadaville ja muille tehtaan työläisille annettiin lopputili ja kerrottiin, ettei heidän palveluksiaan enää tarvita. Oli jälleen maksettava loppuvuokra, pakattava muuttokuorma ja lähdettävä.
– Ansaitsin tehtaassa 10 000 rupiaa (n. 114 euroa) kuussa. Kun nyt palaan kylääni, en tiedä mitä tekisin ja mistä saisin palkkaa, Yadav valittaa.
Murskatut unelmat
Lähes 100 000 siirtotyöläistä on huhtikuisen sulun jälkeen lähtenyt Delhistä kotikyliinsä.
– He toivoivat voivansa hengähtää helpotuksesta tänä vuonna, mutta pandemia on näyttänyt tuhoisan puolensa ja se vaikuttaa suoraan köyhiin siirtotyöläisiin. Monet ovat sairastuneet ja kuolleet. Sairaalat ovat ylikuormitettuja ja happipullojen puute itse asiassa tappaa jo enemmän väkeä kuin itse virus. Siksi näillä onnettomilla ei ole muita vaihtoehtoja kuin paeta kaupungista, sosiaaliaktivisti Geeta Aiyar selittää.
Delhiläisessä yksityisyrityksessä sähköasentajana työskennellyt Bijay Kumar, 35, kävelee kymmenen muun miehen kanssa kohti rautatieasemaa. Hän toivoo pääsevänsä junalla takaisin maalaiskotiinsa.
Viime vuonna hän otti pankkilainaa maksaakseen häänsä. Pandemia murskasi hänen unelmansa ansaita tarpeeksi, jotta pääsisi taas velattomaksi.
– Lainan korko vain kasvaa joka kuukausi. Koronan toisen aallon myötä tehdas on suljettu enkä ole saanut palkkaa. Minulla ei ole aavistustakaan, miten perheelleni tulee käymään, Kumar huokaa. Hänen vaimonsa on kahdeksannella kuulla raskaana ja sairaalloinen.
lehti 