Antipolitiikka rapauttaa yhteiskunnan luottamusta itseensä – Ilmiön takaa löytyvät antiliberalismi ja nostalgia, sanoo tutkimusprofessori Antto Vihma

Vuonna 2010 maailman väestöstä noin puolet eli demokratiassa ja puolet autokraattisissa tai itsevaltaisissa järjestelmissä. Tuoreimpien tutkimusten mukaan demokratiassa elää nykyään enää kolmannes maailman väestöstä. Yhdysvaltalaisen Freedom House -laitoksen tuoreimman raportin mukaan maailmanlaajuinen vapaus on vähentynyt yhtäjaksoisesti 17 vuoden ajan.

Olen huomannut, että viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana länsimaissa luottamus yhteiskunnan keskeisiin instituutioihin – demokratiaan, oikeusvaltioon, mediaan, tieteisiin ja työmarkkinajärjestelmään – on rapautunut sisältä päin. Oletko havainnut saman, Ulkopoliittisen instituutin tutkimusprofessori Antto Vihma?

Havaintosi puhuttelee kyllä, mutta se kehottaa myös tiettyyn varovaisuuteen. Nykyaikana yhteiskuntatieteet eivät tarjoa yhtä maailmanselitystä tai kattokäsitettä, joka nyt auttaisi meitä tässä analyysissä. On oltava varovainen, kun puhumme siitä, mitä tapahtuu USA:ssa tai Euroopan eri kolkissa tällä hetkellä. Ensin mainittu on ollut omalaatuinen demokratia 1700-luvun lopulta saakka, toisissa taas demokratiaa ja valtion instituutioita on rakennettu vasta 1990-luvulta alkaen.

Yksi yhdistävä tekijä on autoritaarisen populismin nousu. Siihen liittyy läheisesti poliittinen tai jopa moraalinen polarisaatio. Autoritaarinen populismi nimenomaan halveksii sellaisia yhteiskunnan instituutioita, joita kansa ei ole valinnut suoralla vaalilla. Journalistinen media leimataan valeuutisiksi, oikeuslaitosta kutsutaan ”mädäksi” ja virkakoneistoa syytetään korruptoituneeksi ”syvävaltioksi”. Toki myös EU:ta halveksutaan, onhan se ylikansallista päätöksentekoa jossain kaukana. Intellektuelleja nimitellään päivystäviksi dosenteiksi.

Toisin sanoen: autoritaarisen populismin esityksessä eliitti ei ole ainoastaan väärässä, vaan se on ydinarvojaan myöten vääränlainen. Tämä polarisaatio rapauttaa instituutioita.

Toinen yleistä epäluottamusta kiihdyttävä tekijä on tietysti digitalisaatio. Se on myllertänyt poliittista julkisuutta, vetänyt politiikan pelisääntöjä uusiksi ja syössyt etenkin journalismin laajempaan kriisiin.

”Nykyinen antiliberalismi on radikaalia.”

Autoritaarista populismia on kuvailtu myös antipolitiikaksi. Tällä tarkoitetaan sitä, että radikaalioikeisto ei niinkään tarjoa vaihtoehtoa vallitsevalle politiikalle, vaan se esittäytyy vaihtoehtona politiikalle itselleen.

Kyllä. Onkin vaikea määritellä, mitä läntinen autoritaarinen populismi oikeastaan politiikassa ajaa. Sitä on rationalisoitu ihan riittämiin, vastareaktioksi epätasa-arvoon tai uusliberalismiin tai johonkin muuhun, jota kommentaattori itse vastustaa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että heimoajattelu on itsessään päämäärä.

Radikaalioikeiston kannattamista onkin verrattu jalkapallojoukkueen fanittamiseen. Siinä on samanlainen heimoluonne, jossa politiikan sisällöt tai poliitikkojen käytös ovat lapsipuolen asemassa. Ei joukkuetta vaihdeta helposti, tapahtui kentällä mitä vain. Donald Trump voi pröystäillä rahoillaan ja suosia rikkaita kaikin tavoin, ja silti hänet mielletään työväen ystäväksi.

Kuitenkin tällaiselle antipolitiikalle on selkeästi tilausta. Mistä se kumpuaa?

Kyse on laajemmasta kulttuurisesta kokemuksesta. Näen siinä paljon poliittisia tunteita, jotka kumpuavat antiliberalismista, vastareaktiosta liberaalien arvojen pitkälle ja hitaalle voittokululle.

Tämä antiliberalismi ei tarkoita kuitenkaan konservatismia, joka on sananmukaisesti konservoivaa, olemassa olevia rakenteita ja ihanteita säilyttävää. Nykyinen antiliberalismi taas on radikaalia. Se pohjaa tunteiden, kuten kaunan ja nostalgian, politisointiin.

Englantilainen filosofi John Gray esittää teorian demokraattisesta heikentymisestä. Hänen mukaansa lännessä tuudittauduttiin liikaa ajatukseen siitä, että kylmän sodan päättyminen tarkoitti todella pysyvää ja lopullista vapaiden yhteiskuntien voittoa.

Toisin kuitenkin kävi: diktatuurit Venäjällä ja Kiinassa ovat voimistuneet, ja länsimaissa oikeisto käy demokratian instituutioita vastaan. Onko siis lännessä nyt tapahtumassa eräänlainen kyllästyminen länsimaiseen yhteiskuntaan? Miksi?

Monet kansainväliset instituutiomme ja sisäpoliittiset kompromissimme johtavat juurensa toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Niiden tarkoituksena olivat jälleenrakennus ja hyvinvointivaltion rakentaminen. Pääministeri Kalevi Sorsa (sd.) sanoi vuonna 1976, että Suomessa eletään jo demokraattisessa sosialismissa, ja että ”ei se tämän kummempaa tule olemaan”. Tämä oli siis tunnelma 1970-luvulla: että hyvinvointivaltio oli valmis.

Varmasti länsimaisten demokratioiden ihanteet ja instituutiot ovat vuosikymmenten saatossa menettäneet tenhoaan, ja siitä voi mielestäni puhua kyllästymisenä. Ja kuten sanottu, autoritaarisessa populismissa kuuluu tietynlainen antipolitiikka. Eri kysymys on, johtuuko se enemmän kyllästymisestä vai kaunasta.

Kiinnostava kysymys, johon minulla ei ole vastausta, on se, miten nykyinen maailmantilanne vaikuttaa pidemmällä aikavälillä. Tarkoitan sotaa Euroopassa ja suurvaltakilpailua Kiinan kanssa. Nouseeko länsimaissa taas ajatus siitä, että haluamme erottautua autoritaarisista järjestelmistä?

– On oltava varovainen, kun puhumme siitä, mitä tapahtuu USA:ssa tai Euroopan eri kolkissa tällä hetkellä, Antto Vihma sanoo. Kuva: Emma Grönqvist

Mihin tällainen kyllästyminen voi johtaa? Ovatko instituutiomme niin vakaita kuin uskomme niiden olevan?

Tämä on mielestäni ihmiskuvakysymys. Niccolò Machiavelli korosti tasavaltojen ainaista haavoittuvuutta. Hän kirjoitti teoksensa 1500-luvulla, mutta kenties ajatuksessa on viisautta. Sellaiset tapahtumat kuin Trumpin valtaannousu ja Ison-Britannian EU-ero osoittavat, että harvoja asioita voi pitää itsestäänselvyytenä.

Onhan se uskomatonta, että täällä vauraassa ja hyvinvoivassa Euroopassa olemme tilanteessa, jossa koko maanosamme turvallisuustilanne on käytännössä muutamien kymmenien tuhansien yhdysvaltalaisten äänestäjien varassa. Trumpin paluu valtaan tarkoittaisi uutta riskien ja epävarmuuden aikaa, jossa Eurooppa ei voisi luottaa USA:n tukeen.

Riippuvuus USA:sta turvallisuusasioissa on ikään kuin eurooppalaisen politiikan ruma taustatapetti, johon olemme vuosikymmenten saatossa niin tottuneet, ettemme enää edes näe sitä.

Kun asiaa arvioi näin, se on Euroopalta hirvittävä epäonnistuminen.

Chicagon yliopiston kyselytutkimuksen mukaan Yhdysvalloissa neljännes kansasta on valmis aseelliseen kapinaan omaa valtiotaan vastaan. Mitä ajatuksia tämä herättää?

Se on hurjaa. Toisen tutkimuksen mukaan 19 prosenttia republikaaneista Iowan osavaltiossa on sitä mieltä, että Trumpilla ”ei ole muita vaihtoehtoja” kuin vangita poliittiset vastustajansa. Ja 43 prosenttia ei välittäisi suuntaan tai toiseen, jos näin tapahtuisi.

Katkeruus, kauna ja kapinahenki ovat Trumpin presidenttikauden jälkeen vain vahvistuneet amerikkalaisessa oikeistossa. Monet Trumpin kannattajista ajattelevat, että vuoden 2016 voiton hedelmät on viety heiltä.

Amerikkalaiset kollegani miettivät nyt sitä, voiko amerikkalainen demokratia enää toipua polarisaatiosta, joka on uskomattoman repivää. He ovat tilanteen suhteen aika synkkämielisiä.

Toki amerikkalainen poliittinen historia on kaikkinensa hyvin erilaista kuin meillä. Meidän on silti syytä katsoa sinne, koska olemme USA:sta riippuvaisia, ja toisaalta mikään ei ole meillekään itsestään selvää.

Aikaisemmin olemme keskustelleet nostalgiasta Putinin Venäjän poliittisen kehityksen selittävänä voimana (KU 9/2022). Olet myös kirjoittanut aiheesta kirjan Nostalgia – Teoria ja käytäntö (Teos 2021). Olemmeko saman ilmiön äärellä länsimaissa?

En halua vähätellä nostalgian merkitystä poliittisena tunteena. Koska nostalgia idealisoi ”vanhoja oloja”, se toimii monissa eri yhteyksissä. Se toimii Putinin Venäjällä ja Brexitin ajurina, mutta myös Brasiliassa Jair Bolsonaron aikana.

Nostalgia on moderni peruskokemus, jota löytyy kaikkialta nopeasti etenevän modernisaation paineen alla. Viime vuosikymmeninä sen poliittinen käyttö on ollut todella menestyksekästä autoritaarisen populismin piireissä. Make America Great Again tai Äänestä Suomi takaisin ovat nostalgisia ajatuksia.

On myös huomattavaa, että nostalgia ja antinostalgia paiskaavat usein kättä. Margaret Thatcher on tästä loistava esimerkki. Hän nimenomaan syytti vastustajiaan nostalgisiksi haikailijoiksi, mutta samalla hänen politiikkaansa sävytti ”paluu viktoriaanisiin arvoihin”.

”Löysää utopiapuhetta on kuultu aivan tarpeeksi.”

Mitä silloin tosiasiassa haikaillaan, kun nostalgian voimistamana haikaillaan johonkin myyttiseen menneeseen?

Yleisimmällä tasolla haikaillaan ”aikaa ennen kuin kaikesta tuli niin erilaista”. Poliittisessa käytössä nostalgiaan liittyy usein jokin vanha järjestys ja kuuluminen yhteisöön, jossa kaikki tiesivät paikkansa. Tätä yhteisöä pidetään kunniakkaampana ja erityisempänä kuin nykyisyyttä.

Aatehistorioitsija Mark Lilla on esittänyt, että nostalgikko on yhtä radikaali kuin vallankumouksellinen. Nostalgikko ei ole konservatiivi, joka puolustaa olemassa olevaa järjestystä, vaan hänellä on jokin kuviteltu käsitys menneestä maailmasta, jonka hän yrittää ”palauttaa” nykymaailman olosuhteisiin. Sekä vallankumouksellinen että nostalgikko toimivat historiallisen mielikuvituksen vallassa.

Onko länsimaissa kyse eräänlaisesta yhteiskunnallisesta kouristelusta, kun nykyaikamme politiikkaa määrittelee puhe menneisyydestä? Politiikasta vaikuttaa puuttuvan tulevaisuuteen katsovia suuria visioita. Mistä tämä mielestäsi johtuu?

Kouristelu on mielestäni hyvä metafora, jos kyse on ylimenokaudesta. Jos kyseessä onkin pitkäkestoinen ilmiö, muutos modernissa aikatietoisuudessa, vertaus menettää merkityksensä.

Helppo vastaus olisi selittää tätä ilmiötä sirpaloitumisella, kuten sosiologian klassikot tekevät. Meillä ei ole enää yhtenäiskulttuuria, eikä vanhaa konsensusta politiikassa. Ei ole enää vanhaa käsitystä ”kansakunnasta”. Filosofi Jürgen Habermas totesi nasevasti jo 1980-luvulla, että ”tilanne on objektiivisesti yleiskatsaukseton”.

Löysää utopiapuhetta on kuultu aivan tarpeeksi viimeksi kuluneiden 15 vuoden aikana. Sanotaan, että ”tarvitaan rohkeita visioita” ja että pitäisi ”uskaltaa” ajatella toisin. Kaikenlaisia utopioita on kuitenkin helppoa heitellä ilmaan leijumaan – testi on siinä, että niiden pitäisi olla poliittisesti voimakkaita, liikuttaa ja inspiroida suuria ihmisjoukkoja.

Palaan vielä Machiavelliin. Hän katsoi, että ihmiset jäävät helposti oman kasvatuksensa ja fantasioidensa vangeiksi, eivätkä he huomaa aikojen muuttuneen. Näin lännelle kävi kylmän sodan jälkeen: ei suostuttu näkemään maailmaa sellaisena kuin se on. Tämä on klassinen, mutta jatkuvasti ajankohtainen haaste politiikassa.