Kirjailija John Simon muutti 40 vuotta sitten Yhdysvalloista Suomeen. Viime vuosina hän on ystävystynyt aivan erilaisista oloista tulleen maahanmuuttajan kanssa. Tuoreessa tietokirjassaan Pako revitystä maasta hän kertoo nyt 24-vuotiaan Basharin tarinan ja pohtii sen valossa pakolaisten kotouttamista.
Kun Syyriassa alkoivat rauhanomaiset mielenosoitukset presidentti Bashar al-Assadin diktatuuria vastaan maaliskuussa 2011, tuolloin 12-vuotias Bashar oli mukana tekemässä historiaa. ”Aina torstaisin koulun jälkeen me ryntäsimme kaduille ja huusimme: ’Vapaus!’”, Bashar muistelee kirjassa.
”Sitten kadulle tulivat siviilipukuiset turvallisuusjoukot, jotka alkoivat lyödä ihmisiä pampuillaan. He odottivat meitä busseissa koulun takana, ja jos he saivat jonkun kiinni, he veivät hänet bussiin ja hakkasivat hänet”, Bashar kertoo. Kerran poliisi tähtäsi häntä ja hänen serkkuaan aseella ja ampui varoituslaukauksen ilmaan.
Paljon pahempaa kuitenkin seurasi. Armeija alkoi tukahduttaa protesteja, ja alkoi tuhoisa sisällissota. Al-Assadin puolelle mukaan liittyi Hizbollahin šiialaisia taistelijoita. Terroristijärjestö al-Qaidan uusi syyrialainen filiaali Jabhat al-Nusra ryhtyi puolestaan taistelemaan aseellisesti Syyrian hallintoa vastaan. Myöhemmin Syyriaan ilmaantui myös erityisen pahamaineinen terroristisolujen verkosto ISIS (Islamilainen valtio).
Syyrian pääkaupungin Damaskoksen esikaupunki al-Hajar al-Aswad, jossa Bashar asui, joutui maan hallinnon joukkojen piirittämäksi ja pommittamaksi. Basharin mukaan armeija yritti näännyttää asukkaat nälkään. Ruuanhakumatkoilla Basharkin joutui väistelemään tarkka-ampujien luoteja, missä hän oli hyvin taitava. Huonommin kävi kaverille, jonka hän kerran otti mukaansa hakemaan valkosipulia hylätyltä pellolta. Tämän kuolema tarkka-ampujien luoteihin Basharin silmien edessä on yksi Basharin traumaattisimmista kokemuksista.
Vaarallinen matka Eurooppaan
Bashar pakeni Syyriasta Turkkiin 14 vuoden ikäisenä. Syyriassa hän olisi ennen pitkää joutunut armeijaan. ”Tiesin, että jos niin kävisi, se olisi loppuni”, Bashar sanoo kirjassa. Ajatuksena oli työllistyä Turkissa ja lähettää sieltä rahaa kotiin sairaan isän auttamiseksi, mutta vastoinkäymiset seurasivat toisiaan. Toisesta työpaikastaan Bashar ei saanut edes palkkaa, ja hänen pyytäessään sitä hänet heitettiin ulos.
Bashar päätti lähteä Eurooppaan. Ensimmäisellä yrittämällä veneen moottori lakkasi toimimasta. Toisella kerralla hän joutui merihätään, kun kumivene, jossa oli 70 ihmistä, lysähti kokoon. Yli puolet matkustajista hukkui. Kolmannella yrittämällä Bashar pääsi perille pahamaineiselle Morian pakolaisleirille Lesboksen saarelle Kreikkaan.
Lähi-idän levottomuudet olivat saaneet ennätyksellisen monet pakenemaan kotimaistaan Eurooppaan. Suomeenkin saapui vuosina 2015–2016 yli 30 000 pakolaista Irakista, Syyriasta ja Afganistanista. Yksi heistä oli Bashar.
Helsinki-Vantaan lentoasemalla Maahanmuuttoviraston työntekijä kysyi häneltä: ”Miksi päätit tulla Suomeen?” Bashar vastasi totuudenmukaisesti: ”En minä päättänyt. Minut vain tuotiin tänne.” EU:ssa oli sovittu pakolaisuuden ”taakanjaosta” jäsenmaiden kesken.
Paikalliset ihmiset apuna Vantaalla
Samaan aikaan Vantaan Kivistössä John Simon touhusi Marjaverkko-nimisessä yhdistyksessä, jossa voimakkaasti kasvavan kaupunginosan paikallistoimijat kehittivät alueen yhteisöllisyyttä.
– Yhtäkkiä ilman minkäänlaista etukäteistietoa ilmestyi vastaanottokeskus keskelle Kivistöä, Simon kertoo.
Vastaanottokeskukseen tuotiin alaikäisiä, Suomeen yksin saapuneita turvapaikanhakijoita. Asukkaiden keskuudessa tämä herätti huolia. Simon ja muut Marjaverkko-yhdistyksen aktiivit ryhtyivät ehkäisemään mahdollisia ongelmia ennalta ja auttamaan vastaanottokeskuksen poikia, joita oli noin 30, enimmillään 40.
– Alussa piti hankkia heille vaatteet. Marjaverkko myös järjesti monille kummiperheitä. Jotkut pojat lähtivät asumaan kummiperheiden kanssa. Se oli todella iso apu, Simon kertoo.
Harrastustoiveista kysyttäessä monet pojista olivat vastanneet, että he haluaisivat pelata jalkapalloa. Niinpä Simon ja kumppanit perustivat heille jalkapallojoukkueen. Hankkeeseen tuli mukaan paikallinen jalkapalloseura Keimolan Kaiku.
– Löysin valmentajan, ja keräsin vähän rahaa. Osa pojista pelaa edelleen. Joukkue on tietysti kehittynyt. Neljä vuotta olen vetänyt sitä toimintaa ja kehittänyt sitä niin, että joku voisi jatkaa minun jälkeeni, Simon kertoo.
Vastaanottokeskukseen saapui myös Bashar. Simon harmittelee, että tuolloin kummiperheet oli jo jaettu, eikä heitä löytynyt lisää. Monenlaista muuta tukea Bashar kuitenkin sai.
Eräänä päivänä Bashar halusi keskustella John Simonin kanssa siitä, miksi jotkut tekevät islaminuskon nimissä pahoja asioita, jotka ovat ristiriidassa Muhammadin opetusten kanssa. Simon kertoi, että hän on juutalainen eikä osaa vastata islamia koskeviin kysymyksiin, mutta kuuntelee ja keskustelee mielellään. Siitä alkoivat pitkät yhteiset kävelylenkit, joiden aikana Bashar kertoi Simonille elämästään ja ajatuksistaan.
– Minua kosketti heti se, että hän oli niin avoin ja valmis oppimaan, kuuntelemaan ja puhumaan omista tunteistaan ja ongelmistaan. Monet kriisialueilta tulleet vetäytyvät kuoreensa, ja heidän on vaikea avautua. Bashar selvästi halusi purkaa ajatuksiaan ja saada vastakaikua. Siitä oli helppo jatkaa.
Vastaanottokeskukseen ”oikeita töitä”
Suomeen kotoutuminen on ollut Basharille vaikeaa.
– Monet vastaanottokeskuksen pojat ovat pystyneet hyödyntämään valtion ja Vantaan tarjoaman tuen, käyneet koulua ja saaneet työpaikkoja. Muutamien, kuten Basharin, tausta on ollut niin stressaava ja väkivaltainen, että he eivät ole pystyneet tällaiseen.
Bashar kertoo kirjassa avoimesti ajelehtimisestaan epämääräisissä kaveriporukoissa, kannabiksen käytöstään, psyykenlääkkeistään ja naissuhteistaan. Selviydyttyään Syyrian äärimmäisistä olosuhteista ja pakomatkan koettelemuksista hän on kokenut Suomessa ongelmaksi työn ja tekemisen puutteen.
”Meille olisi pitänyt antaa vastaanottokeskuksessa oikeita töitä. Ihan mitä vain. Sen sijaan me jouduimme istumaan siellä vaikka kuinka kauan ilman mitään tekemistä. Jotkut pojista ehkä käyttivät aikansa hyvin, mutta toiset käyttivät sen huonosti, kuten vaikka huumeisiin. Täytyy pitää mielessä, kuinka nuoria me olimme. Minä olin kuusitoistavuotias”, Bashar pohtii kirjassa.
Bashar uskoo, että jos perhe olisi ollut hänen mukanaan Suomessa, tällaisia ongelmia ei olisi tullut.
– En tiedä, onko se totta, mutta luulen näin, Simon kommentoi.
Tukitoimia traumaperäiseen stressiin
Basharilla on Suomessa määräaikainen oleskelulupa. Myös pysyvä oleskelulupa ja lopulta kansalaisuus häämöttävät. Hän on kiitollinen suomalaiselta yhteiskunnalta saamastaan tuesta ja hänellä on halua saada elämänsä vakaille raiteille. Hänellä on ollut oma kuljetusyritys, jonka hän joutui kuitenkin lopettamaan korona-ajan vaikeuksien, polttoaineiden kallistumisen ja poliisin määräämän ajokiellon vuoksi. Nyt hänellä on kova halu saada töitä.
– Olemme lähettäneet yli sata työhakemusta, mutta häntä ei ole kutsuttu yhteenkään haastatteluun, Simon kertoo.
– Bashar osaa lukea arabiaa hyvin, ja hän puhuu englantia ja suomea yllättävän hyvin, mutta ei pysty lukemaan kumpaakaan kunnolla. Hän on käynyt koulua eri vaiheissa Suomessa, mutta ei ole vielä saanut peruskoulua päätökseen. Parasta hänelle olisi esimerkiksi jokin oppisopimustyyppinen työ, jossa voi oppia tekemällä. Hän on fiksu ja oppii sillä tavoin erittäin nopeasti, mutta koulun penkki ei ole paras paikka hänelle, Simon kuvailee.
Simonin johtopäätös Basharin tapauksesta on se, että sodan keskellä elämisen psyykkisiä seurauksia ei ymmärretä Suomessa riittävästi. Traumatisoituneimmat nuoret pakolaiset tarvitsisivat räätälöityjä tukipalveluja.
– Suomessa on tasa-arvoinen ajatus, että tarjotaan samat palvelut kaikille. Monien kohdalla se toimii, mutta jos on syvää traumaperäistä stressiä, tarvitaan erikoistoimia.
Muun avun puuttuessa Bashar on itse lääkinnyt stressiään marihuanalla, Simon tulkitsee. Psykiatriseen hoitoon pääseminen vaatisi puhtaita huumeseulontatuloksia kolmen kuukauden ajan.
– Se on sellainen noidankehä: hänen pitäisi päästä irti huumeista, jotta saisi lääketieteellistä hoitoa, mutta hän ei pysty irtautumaan niistä ilman sitä hoitoa. Useimmissa tapauksissa sääntö on varmaan oikea, mutta hänen kohdallaan ei, Simon sanoo.
Paluuta ei näköpiirissä
Bashar on ollut iloinen ja ylpeä siitä, että Simon on tehnyt kirjan hänen kokemuksistaan. Hän on osallistunut kertomalla tarinaansa ja antamalla luvan sen julkaisemiseen. Kirjan markkinointiin ja mediahaastatteluihin hän ei halua osallistua.
– Hänelle on kuitenkin tärkeää, että ihmiset ymmärtäisivät Syyrian tilannetta, Simon toteaa.
Syyrialaisista, joita oli ennen sisällissotaa reilut 22 miljoonaa, yli neljännes elää tällä hetkellä ulkomailla, ja siinä joukossa on erityisesti koulutetuimpia.
– Ei kukaan näe tällä hetkellä, millä tavalla se maa voi mennä eteenpäin. Jos olisi mahdollisuus rakentaa maa uudestaan, Bashar varmaankin lähtisi mielellään mukaan, Simon arvelee.
Kaimansa al-Assadin hallintoa Bashar kammoaa ja tuskin lähtee maata tämän valtakaudella rakentamaan. Valoa tulevaisuuteen Suomessa hänelle tuo oma lapsi, nelivuotias Odai.
John Simon: Pako revitystä maasta. Syyrialaispojan matka kohti rauhaa. Teos 2024. 199 s.
uutiskirje 
