Kustantaja määrittelee vuonna 1966 syntyneen sairaanhoitaja Eija Laineen esikoisteoksen Keisarinvihreä psykologiseksi dekkariksi. Määritelmä saattaa johtaa harhaan sekä dekkarien lukijoita että heitä, jotka eivät missään nimessä halua lukea dekkareita. Johonkin uinuvaan maalaiskylään sijoittuva Keisarinvihreä on vain hyvin etäisesti rikosromaani. Enemmän se on taitavasti kirjoitettu pieni lukuromaani pikkupaikkakunnasta, sen salaisuuksista ja pysähtyneistä elämistä, sinne asettuvan Kaislan epävakaasta persoonasta ja hoivatyön arjesta.
Ja – kyllä – myös erään kuolemantapauksen selvittelystä.
Erikoissairaanhoitaja Kaisla pakenee entistä elämäänsä maalaiskylään, jossa hänen äkillisesti kuolleen tätinsä Kaarinin talo on jäänyt tyhjilleen. Entisyydessä on myrkyllinen parisuhde sekä lapsuudessa koettu trauma auto-onnettomuudesta, jossa Kaisla menetti äitinsä. Koulutetulle ja kokeneelle sairaanhoitajalle löytyy nopeasti työpaikka kunnan kotihoidossa.
Uusi elämä luonnonrauhassa ei ole sellaista kuin Kaisla toivoi. Työpaikalla on jännitteitä, ja Kaislasta tuntuu, että hän on tarkkailun alaisena uudessa kotitalossaan. Sisäänpäin kääntynyt pienyhteisö suhtautuu epäluuloisesti helsinkiläistulokkaaseen, kaupunkilaiseen. Se myös kantaa sisällään salaisuutta vuonna 2002 kadonneesta pienestä tytöstä, jonka uskotaan tulleen murhatuksi. Ruumista ei ole kuitenkaan löytynyt.
Tai sitten kaikki tapahtuu vain Kaislan pään sisällä. Hänellä on vaikeuksia erottaa totuutta kuvitelmistaan. Hätävarana laukussa on bentsodiatsepiini-pakkaus, mutta mieluummin Kaisla yrittää rauhoittaa itseään painelemalla kämmentensä akupisteitä niin kuin hänen ystävänsä Alex on opettanut.
Pian muuton jälkeen Kaislan ihokin alkaa oireilla kummallisesti.
Esikoiskirjailija Eija Laine nivoo teoksensa eri elementit yhteen upealla ilmeikkäällä kielellä. Kielikuvat ovat tuoreita: ”Avoimia kysymyksiä roikkuu huoneessa kuin siipiinsä kietoutuneita lepakoita”, Kaisla ajattelee tätinsä talon vintillä. Siellä olevan ”räsymaton pinta on yhtä rosoinen” kuin Kaislan teinivuodet.
Kaislan työstä kotihoitajana Laine kirjoittaa realistisesti. Se on lyhyitä pysähdyksiä muistisairaiden vanhusten luona, jalkojen rasvaamista, nopeita syöttöjä ja heidän asettamista yöpuulle ennen ensimmäisiä iltauutisia.
Se on Keisarinvihreän yksi elementti.
Toinen ovat Kaislan unenomaiset kokemukset, jotka juontuvat hänen menneisyydestään, kolmas kohtaamiset kyläläisten kanssa. Niistä löytyy muutakin kuin epäluuloa, kun hän alkaa löytää paikkansa yhteisössä.
Ja sitten on se Kaarinin äkillinen kuolema. Johtuiko se kaivovedessä olleesta arseenista tai talon sisällä kuivumassa olleista yrteistä, jotka johtivat hitaaseen myrkyttymiseen? Viime hetkillään Kaarin on etsinyt syitä oireilleen kuolettavasta myrkkykatkosta, joka on helppo sekoittaa koiranputkeen.
Koko tarina on saanut alkunsa Laineen mökin porakaivon vesianalyysistä. Kuolemansyyn selvittäminen kulkee Keisarinvihreän taustalla. Lopputulos on kekseliäs ja ehdottoman omaperäinen. Mutta oliko se rikos? Sitä ei parane tässä paljastaa.
Teoksen loppu vihjaa, että Laineella saattaa olla mielessään jatko-osa, joka olisi puhtaammin dekkari kuin hienovireinen Keisarinvihreä.
Ville Laihosen kansikuva tavoittaa täydellisesti teoksen tunnelman.
Jos uskomme kustantajaa ja Keisarinvihreä on psykologinen dekkari, se kiilaa korkealle, kun etsitään vuoden parasta kotimaista esikoisdekkaria. Vuosi ei ole vielä puolessakaan, mutta jo nyt taso on parempi kuin muutamaan viime vuoteen.
Eija Laine: Keisarinvihreä. 239 sivua, WSOY 2025.
uutiskirje 
