Toimittaja Pekka Lehtonen kertoo kirjassaan Myyttien ja utopioiden maa – Venäjän historiaa ja aatteita penkomassamielenkiintoisen anekdootin 1980-luvun YYA-Suomesta. Sitä voi pitää puheenvuorona suomettumisesta uudelleen virinneeseen keskusteluun.
KU:lla oli vielä 1980-luvulla laaja kirjeenvaihtajaverkko sosialistisissa maissa. Neuvostoliitossa, Puolassa ja DDR:ssä lehteä palvelleet Lehtonen, Uolevi Mattila ja Seppo Laakso keksivät eräässä tapaamisessaan kirjahankkeen. He kertoisivat totuuden siitä, millaista on elää sosialistisessa maassa.
”Kaikilla oli mielessä muistoja byrokratiasta, valtavasta tuhlauksesta, lahjonnasta ja siitä, miten osa kansasta osasi elää toisten siivellä tekemättä mitään”, Lehtonen kirjoittaa.
Luokkavihollisiksi meidät olisi joka tapauksessa leimattu.
Kolmikko suhtautui myönteisesti sosialismiin, mutta reaalisosialismin todellisuus ei ollut sitä, mistä he kertoivat työssään.
”Meillä oli esimerkkejä siitä, miten hyvältä tuntunut idea pilattiin täysin järjettömillä käytännön toteutuksilla. Suunnitelmia hyväksyttiin mutta ei toteutettu. Sitten kohellettiin niin, että tärkeimmäksi tehtäväksi tuli vallan ja sen mukanaan tuomien etujen säilyttäminen.”
Seuraavassa tapaamisessa kirjeenvaihtajat aikoivat suunnitella, miten kirja käytännössä toteutettaisiin.
Sellaista kirjaa ei kuitenkaan koskaan kirjoitettu.
Lehtosen mukaan se olisi merkinnyt ensinnäkin henkilökohtaista katastrofia jokaiselle, eikä sellaisesta kirjasta olisi ollut hyötyä juuri kenellekään. Koko juttu unohdettiin.
”Häpeäksi kaikille suomalaisille”
Nyt Lehtonen kysyy, miksi totuuden kertominen olisi ollut joillekin niin pelottavaa, että kirjoittajia olisi nimitetty valehtelijoiksi ja sosialististen maiden vihollisiksi.
Hän antaa myös vastauksen.
”Olisimme paljastaneet Andersenin satua mukaillen, ettei keisarilla ole vaatteita. Olisimme väittäneet, että todellisuus oli usein toisenlaista kuin meidän lehtijuttumme antoivat ymmärtää.”
Kyseessä oli Lehtosen sanoin mahdoton utopia.
Sosialismista totuuden kertovan kirjan kirjoittajat olisi leimattu neuvostovastaisiksi ja sosialismin vihollisiksi.
”Ehkä olisi puhuttu petturuudesta ja likasangon heittämisestä, ehkä meitä olisi pidetty imperialistien kätyreinä. Luokkavihollisiksi meidät olisi joka tapauksessa leimattu.”
Lehtonen on varma, että kirjoittajat eivät olisi voineet jatkaa Kansan Uutisten toimittajina. Tuskin he olisivat saaneet töitä muistakaan lehdistä.
”Ei olisi riittänyt, että meitä olisi pidetty hylkiöinä omissa vasemmistopiireissämme. Me olisimme olleet häpeäksi lähes kaikille suomalaisille”, Lehtonen kuvaa 1980-luvun ilmapiiriä.
Tukea olisin tullut vain äärioikealta, mutta sitä ei haluttu.
”Meidän sosialismin kritiikkimme ei kuitenkaan syntynyt sympatioista äärioikeiston aatteille, vaan siitä, että olisimme halunneet sosialistimaiden menestyvän.”
Faktat salattiin tai vääristeltiin
Kuten Lauri Hokkanen kertoi vuosi sitten ilmestyneessä kirjassaan Kenen joukoissa seisoin? , sosialismin arvostelu oli tuolloin Suomessa lähes valtiopetos. Ei siis vain vasemmistossa, vaan se läpäisi koko yhteiskunnan kokoomukseen asti.
Lehtosen mukaan SKP:n jäsenet olivat aina kieli keskellä suuta, kun sosialismista julkisuudessa puhuttiin.
”Suurimmat sosialismin imartelijat olivat SKP:n vähemmistöläisiä, joita kutsuttiin taistolaisiksi. Puolueen enemmistöläiset, saarislaiset, tulivat hyvänä kakkosena ja heidän jälkeensä keskustapuolueen kannattajat.”
Kirjan kirjoittamatta jättämiselle oli toinenkin syy. Tietoa ja lujaa faktaa sosialistimaista ei ollut saatavilla.
”Sosialistimaissa oli kehitetty totaalisen valeinformaation lisäksi totaalinen tiedon salaamisjärjestelmä. Ne tahot, jotka todellista tietoa keräsivät, eivät tietojaan julkaisseet. Kaikki tieto, joka olisi voinut saattaa maan huonoon valoon, oli neuvostovastaista. Sen julkaiseminen oli rikollista. Kun kovin paljon myönteistä ei ollut kerrottavana, julkisuudessa turvauduttiin valheisiin ja tietojen vääristelyyn.”
uutiskirje 
